Irvistys ja nosto

Luklan kentälle laskeuduttiin siinä yhdeksän maissa ja itselle kokemus
maailman vaarallisimmasta laskeutumisesta jäi hieman vaisuksi, koska
heräsin vasta lentokoneen ollessa jo paikallaan ja ihmisten valuessa
pihalle koneesta. Rinkat saimme Tonin kanssa aika nopeasti, koska
koneessa oli vain 12 matkustajaa ja lentokoneelta "terminaaliin" oli
matkaa noin 20 metriä. Hetken maisemien ihailun jälkeen olikin aika
saada jotain murua rinnan alle ja lähdimme kävelemään Luklan
"pääkatua" pitkin ohittaen samalla Hard Rock Cafen ja Starbucksin.
Ennen kuin lähdimme kohti seuraavaa osoitetta fiilistelimme vielä
todennäköisesti viimeisestä ilmaisesta ja kohtuullisen nopeasta
internetistä.

Ensimmäiselle päivälle meillä oli suhteellisen kunnianhimoinen tavoite
päästä Namchen kylään, joka sijaitsee noin 3400 metrin korkeudessa.
Yleensä Luklasta Namcheen mennään kahdessa päivässä, koska korkeusero
on jo 600 metriä ja semmosta nousua ei yleensä suositella nousemaan
yhdessä päivässä. Päätimme kuitenkin lähteä yrittämään ja
päättäväisyys vain nousi sitä mukaan, kun paikalliset kantajat ja
oppaat kertoivat sen olevan liian pitkä matka löysille länkkäreille.
Luklasta lähdimmekin lopulta noin kello 11 aikaan ostettuamme vielä
lämpimät villapipot ja -hanskat.

Ensimmäinen tunti meni mukavasti vihellellen ja nauttien maisemista,
paikallisten tervehdyksistä ja kantajien onnen toivotteluista meidän
tavoitteelle. Jonkin ajan kuluttua tajusimme vauhtimme olevan aivan
liian hidas, jos mielisimme keritä Namcheen suhteellisen ajoissa ja
nappasimmekin kirittäjiksemme pari paikallista kantajaa joiden vauhti
lähenteli aina silloin tällöin juoksua ennemmin kuin rauhallista
kävelyä vuoristomaisemissa. Muutaman tunnin kuluttua karistimme
kantajatkin kintereiltämme ja vauhtimme tuntui vain lisääntyvän
entisestään. Kantajien jälkeenjäämiseen saattoi tosin vaikuttaa heidän
kantamuksensa, jotka painoivat noin 30 kiloa enemmän kuin meidän
rinkkamme. Kengät saattoivat myös vaikuttaa asiaan, koska
kivikkoisessa maastossa släpäreillä käveleminen reilun 40 kilon
kantamuksen kanssa saattaa aika ajoin olla hieman hankalaa.

Kylien vilistessä ohitsemme saavuimme lopulta Monjon kylään, johon
suurin osa vaeltajista jää yöksi, koska kylän jälkeen alkaa ehkä yksi
pahimmista nousuista koko Everest Base Camp trekin aikana.
Päättäväisesti lähdimme kuitenkin nousemaan polkua maitohappojen jo
pahasti polttaessa reisissä. Tässä vaiheessa kirittäjämmekin olivat
saaneet meidät kiinni ja jouduimmekin tunnustamaan tappiomme heidän
tarpoessa päättäväisesti 600 metriä korkeammalla sijaitsevaa Namchea
kohti meidän ottaessa happea noin 40 askeleen välein. Huippua kohti
maisemat paranivat huomattavasti, mutta ilman ohentuessa alkoi
askelkin painaa eikä edes maisemat meinanneet saada henkeä nousemaan.
Nousun loppuvaihella pimeyden laskeutuessa alkoi vielä satamaan ja
siinä tuntui loppukin reissuhenki kaikkoavan. Sateen muuttuessa
pieneksi lumipyryksi ja pakkasen noustessa otsalampun valoon astui
paikallinen kantaja, joka kertoi matkaa olevan enää 15 minuuttia
jäljellä. Tästä kummasti ilahtuneena alkoi jalkakin kummasti nousta ja
noin viiden minuutin jälkeen näimmekin yllättävän suuren kaupungin
nousevan keskeltä ei mitään. Melkein ensimmäiseen vastaantulevaan
majapaikkaan menimmekin sisään ja kuumat keitot syötyämme painuimme
suoraan pehkuihin kellon näyttäessä puoli kahdeksaa.

Namchessa tuli vietettyä kaksi yötä, koska vähän reilun kolmen
kilometrin korkeudessa on hyvä tehdä ensimmäinen totuttautumispäivä,
mikä ei alkanut niin ihanteellisesti, koska molemmat heräsivät
järkyttävään päänsärkyyn ja jokaista mahdollista lihasta kolotti.
Parin yön lepäämisen jälkeen lähdimme kohti Tengbochea, joka olisi
seuraava yöpaikkamme. Uutta tarmoa täynnä etappimme alkoikin turhalla
400 metrin nousulla kylään, joka ei edes ollut meidän reitillämme.
Tyhmyydestä sakotetaan, joten tästä aloitimmekin 600 metrin laskun
ennen heti perään alkavaa lähes pystysuoraa 600 metrin nousua. Kolmas
vaelluspäivä kaiken kaikkiaan oli paljon mielekkäämpi, koska näkymät
paranivat hetki hetkeltä ja nenässä tuoksui tuttuakin tutumpi
havumetsän tuoksu ja maisematkin muistuttivat hälyttävän paljon
suomalaista luontoa - tosin noin 3,5 kilometriä korkeammalla. Päivän
mittaan keskustelumme koskikin lähinne lihapullia, muussia ja
ylipäätään suomalaisia ruokia.

Tengbochen idyllisen pikkukylän jätimme taaksemme noin 13 tunnin
yöunien jälkeen ja matkamme kohti Dingbochea ja seuraavaa
totuttautumis päivää alkoi mukavan mutaisella ja liukkaalla alamäellä.
Nousua neljännälle päivälle tuli kaiken kaikkiaan 600 metriä, mutta
kelin ollessa hieman huonompi kuin edellisinä päivinä maisemat jäivät
hieman vaisuiksi ja minun päivä kuluikin lähinnä jomottavaan
päänsärkyyn keskittyessä. Dingbocheen saavuimme jo hyvissä ajoin ja
kulutimme koko päivän rentoutuessa sängyissä vällyjen alla tai
kaminalla lämmitetyssä yleistilassa.
Hinnat täällä 4400 metrin korkeudessa alkaa olemaan jo aikamoisia
nuudeleidenkin maksaessa noin 600 prosenttia enemmän kuin Kathmandussa
ja kuumasta suihkustakin saa pulittaa pitkän pennin.

Toisena totuttautumispäivänä huomasimme surkean sään muuttuneen mitä
parhaimmaksi auringon paisteeksi ja vasta aamulla tajusimme, miten
mahtavat maisemat ympäröivät Dingbochen kylää. Tästä innostuneena
teimme pienen patikan kylän ympäröivässä maastossa, mutta minun
jyskyttävä päänsärky pakotti tulemaan takaisin vällyjen väliin ja
nauttimaan auringosta ikkunan läpi!

Seuraavaa päivitystä voikin varmaan odottaa taas muutamia päiviä,
koska netti maksaa jo vitosen puolelta tunnilta ja tavaroiden
lataaminenkin on jo nelisen euroa per laite tunnilta. Pahoittelen
päivityksen kuvattomuutta, mutta kuvien lataaminen on lähes
mahdotonta, joten yritänkin laittaa kuvia sitten oikein kunnolla
kunhan päästään takaisin ihmisten ilmoille.