Hippaheikki Reissussa: Viimeinkin Nepal

Kovasti lupailin blogin saavan uutta pökköö pesään, mutta toisin kävi. Kambodzassa kuulin, että suomalaisella passilla saa porhaltaa Vietnamissa 15 päivää ilman viisumia, joten miksi en olisi käyttänyt tätä hyödyksi. Kambodzassa törmäsin vielä kaiken lisäksi vanhaan inttikaveriin Vänrikki Toni Raassinaan, jonka kanssa alettiin sulattelemaan ideaa Nepaliin menosta ja Everestin Base Campin valloituksesta. Kuten jokainen ehkä saattaa arvata niin kaksi viikkoa ei ole kovin paljon aikaa kiertää yhtä maata läpi, joten postauksien tekeminen Vietnamista ei tullut oikein kuuloonkaan. Kaakkois-Aasian tarkemmista tapahtumista kuitenkin joskus tulevaisuudessa. Nyt hieman lähemmäksi nykyaikaa.

Lento Tonin kanssa ei ollut aivan simppeli. Vietnamin pääkaupungista, Hanoista, lento kohti Nepalia jouduttiin ottamaan muutaman mutkan kautta. Aamulla 30.3 napattiin taksi hyvissä ajoin kohti lentokenttää, jotta säästyttäisiin kaikilta kommelluksilta. Matkalla kohti lentokenttää ja vielä kentälläkin vitsailtiin kuinka koko lentoruljanssi voisi mennä päin honkia ja näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisi pitänyt koputtaa puuta. Bangkokiin saakka kaikki meni oikein hyvin ja siellä lentokentän vaihtaminen, tavaroiden säilöminen ja elokuvahetki kaupungissa sujuivat vaivatta. Bangkokin keskustasta takaisin tullessa kaikki kuitenkin alkoi mennä päin persettä. Check-in tiskillä oltiin kyllä hyvissä ajoin, mutta tiskin takana olevan silmälasipäinen herrasmies ilmoittikin, että meillä pitää olla myös lennot pois Nepalista ennen koneeseen pääsyä. Näitähän meillä ei ollut ja tiskin sulkemiseen oli aikaa noin 50 minuuttia. Lähdimmekin juoksujalkaa kohti toisella puolella kenttää olevia tietokoneita punaisen paniikkinappulan ollessa jo puoliksi pohjassa. Kirosanat lentelivät puolin ja toisin, kun yritimme hitaan yhteyden kanssa surffata varauspalveluiden läpi etsien halvimpia lentoja pois Nepalista. Check-in tiskin sulkemiseen oli noin 5 minuttia aikaa, kun lopulta saimme hommat selviksi ja meikäläisellä oli printattu lentolippu 21.4 Jordaniin ja Tonilla lippu Singaporeen, josta hän lentäisi suoraan kotia kohti. Tiskin toiminta tuntui kestävän ikuisuuden ja koitimmekin uskotella toisillemme, että tämän jälkeen ei olisi enää mitään kiirettä – kuinka väärässä olimmekaan. Turvatarkastuksen jälkeen näimme loputtomat jonot passintarkastuspisteiden edessä ja oli kyynel tirahtaa silmään. Iloksemme saimme vielä huomata, että jonon etenemisnopeus lähenteli nollaa. Lennon lähtöön tällä hetkellä aikaa oli noin 20 minuuttia. Tiskille päästyämme mielessä kuumotteli lentoyhtiöiden yleinen sääntö siitä, että portilla pitää olla viimeistään 15 minuutta ennen lennon lähtöä. Tietenkin lentomme oli toisella puolella terminaalia, joten juoksuksihan se meni. Juostessamme kohti porttia näytöillä vilisevät ”Final Call” ilmoitukset nostivat kummasti jalkaa toisen eteen hieman vikkelämpää tahtia, eivätkä kaiuttimista pauhaavat ilmoitukset tehnyt oloa yhtään paremmaksi. Portille päästyämme huomasimme kaiken olevan jokseenkin hyvin ja astuimmekin lentokoneeseen hikikarpaloiden valuessa selkää pitkin. Lentokoneen oven sulkeutuessa heti perässämme tajusimme olevamme ”niitä viimeisiä”, joita kaikki odottavat. Vielä voisin lisätä, että aina olen miettinyt miten jollain muka voisi tulla kiire lentokentällä, mutta näköjään kaikki ei ole aina itsestä kiinni.

Kuala Lumpurin kentän penkeillä ”hyvin” nukutun yön jälkeen nousimme koneeseen, jonka suunta oli Katmandu, Nepal.

Vuoristoisen maiseman vilistessä silmissä aloitimme laskeutumisen kohti Katmandun kenttää ja mielentila alkoi kohisemaan kummasti. Terminaalin sisään astuessamme huomasimme viisumeiden hakupisteiden jonojen olevan tuhottoman pitkät ja kohissut mielentila alkoi laskea. Tämä ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, että matkatavaroiden noutopisteellä huomasin oman rinkkanu puuttuvan kokonaan. Hetken neuvottelujen jälkeen totesimme kentän henkilökunnan kanssa rinkan menneen takaisin Bangkokin lämpoon, mikä olikin lopullinen niitti mielentilan maahan murjomiseksi.

Kentältä suuntasimme kohti keskustaa rähjäisten katujen läpi ja mielessä ei ollut muuta kuin kiipeämisen lykkääntyminen muutenkin aikataulun ollessa tiukka. Illaksi kovasti suunnitelemamme vaellustavaroiden ostoretki meni hieman pipariksi, koska otimme ennen kuutta illalla pienet päikkärit, jotka kestivätkin seuraavaan aamuun saakka. 14 tunnin yöunet kuitenkin olivat ehkä ihan tarpeen, mutta kiire uhkasi tulla, koska yritimme saada vielä seuraavana päivän lennot kohti Luklaa, josta matka alkaisi kohti Everestin Base Camppia ja muita huippuja. Tavaroiden ja lupien hankintaruljanssi kestikin odotettua kauemmin ja minun rinkan hakureissu kentältä ei tehnyt asiaa yhtään paremmaksi. Illalla kellon näyttäessä jo lähemmäs kymmentä alkoi ostosreissu vaikuttamaan enemmänkin epätoivoiselta juoksukisalta, koska kaikki kaupat alkoivat olla suljettuja ja meiltä puuttuivat vielä muutamat artikkelit. Tavarat onnistuimme lopulta hommaamaan ja laukutkin saimme pakattua noin kello kaksi yöllä. Yöunta oli siis tiedossa kaksi tuntia ennenkuin lentomme kohti maailman vaarallisinta lentokenttää saisi alkaa.