sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Elämäni pikajuoksu

Irkutskin juna-asemalle saavuttiin hyvissä ajoin ja aikaakin saatiin tapettua helposti, koska samassa odotussalissa oli Vladivostokkilainen kouluryhmä palaamassa luokkaretkeltä Baikal järven ympäristöstä ja he olivat enemmän kuin innoissaan saadessaan tilaisuuden harjoitella lontoon kieltä aitojen länkkäreiden kanssa. Ennen junaan astumista otettiin vielä useita ryhmäkuvia koululaisten kanssa ja hyvästeltiin kaikilla mahdollisilla kielillä.

Lopulta hieman ennen keskiyötä pääsimme asettumaan mukavaan "kupeeseen" eli neljän hengen makuuhyttiin ja Seanin kanssa saatiin seuraksi kaksi yli 1,5 vuotta reissannutta ja ehkä hieman liian rennolla asenteella varustettua Uusi-Seelantilaista renttua.

Seuraavana päivänä saavuttiin Venäjän puoleiselle raja-asemalle ja tuimannäköiset venäläiset rajavartijat aloittivat naurettavan kauan kestäneet hyttien, passien ja tavaroiden tarkastukset. Hieman yli viiden tunnin jälkeen päästiin lopulta jatkamaan matkaa kohti pientä rajakylää, missä meidän vaunu irroitettiin muusta letkasta ja missä meidän oli tarkoitus odottaa mongolialaista junaa ja heidän tarkastustaan.

Ennen uutta tarkastusta provodnitsa (vaununhoitaja) ilmoitti, että siihen olisi aikaa noin kaksi tuntia, joten päätimme kiivetä kylän takana siintävälle kukkulalle. Pienen reippailun jälkeen huitastiin eväät naamariin kukkulan laella ja ihailtiin yllättävän hienoa näkymää rähjäisen kylän ja nuhjuisen ratapihan ylitse.


Matkalla takaisin asemalle päätin vielä laahustaa yksikseen hetken aikaa kylää ympäri samalla etsien jotain kyläkaupan tapaista kioskia, josta saisi jotain naposteltavaa. Kioskin löysin aseman vierestä ja valmisnuudelit ostettuani suuntasin kohti yksinäistä vaunureppanaamme. Aikaa kuitenkin oli tarkastukseen vielä jonkin verran joten istahdin asemalaiturille Uusi-Seelantilaisten viereen katselemaan heidän tyhjeneviä kaljatölkkejään. Kauaa ei kuitenkaan kaverit kerinneet niistä nauttimaan, kun asemapoliisit nappasivat meidät sisään jonkun herra upseerin toimistoon, jossa he osoittelivat kiivaasti lappua, joka kielsi alkoholijuomat laiturilla (kyseistä lappua ei kuitenkaan näkynyt missään muualla kuin heidän toimistossaan). Pitkän aikaa poliisit pudistelivat vain päätään ja naureskelivat keskenään. Parin kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen yksi poliiseista aloitti ikuisuudelta tuntuneen sakkojen kirjottamisen ja me aloimme jo huolestua, koska parin tunnin aikaraja alkoi uhkaavasti umpeutua. Tällä välin vaunumme eteen ensimmäiselle raiteelle saapui parin kymmenen vaunun mittainen juna, joka esti meitä näkemästä oliko meidän vaunumme enää edes paikalla vai oliko se jo lähtenyt kohti Ulan Batoria. Naurettavan pitkän sakkojen kirjottamisen jälkeen tajusimme, että sakkojen yhteenlaskettu summa olisi vähän alle neljä euroa, joten päädyimme heittämään jotain sattumanvaraisia seteleitä poliisien pöydälle ja juoksimme ulos asemarakennuksesta kellon näyttäessä jo sata ja pienehkön paniikin hiipiessä selkää pitkin. Esimmäiselle raiteelle päästyämme sukelsimme yhtä aikaa pitkän junan alitse ja näimme painajaisen edessämme, pelkkää tyhjää. Kuitenkin nopeasti kuin yhteisestä merkistä kaikki pudottivat ostoksensa maahan ja lähdimme juoksemaan vajaan kilometrin päässä häämöttävää hiljalleen etääntyvää junaa kiinni samalla epätoivoisesti kirosanoja huudellen ja käsiä huitoen. Muutamien minuuttien spurtin jälkeen näimme kuinka juna alkoi hidastamaan vauhtiaan ja kauhukuvat hiipuivat pikkuhiljaa mielestäni. Verenmaku suussa hyppäsimme vaunuumme ja ihmettelimme miksi vaunun hoitajat naureskelivat, kuitenkaan sitä sen enempää ajattelematta. Kun pääsimme hyttiimme Sean alkoi hysteeriseti nauramaan ja sanoi, ettei juna ole vielä edes lähdössä vaan vaihdamme vain raidetta, aika nopeasti ymmärsimme mikä vaununhoitajia huvitti. 

Siinä se vielä odottelee kiltisti
Juoksuepisodin ja ikuisuudelta tuntuneen yskimisen jälkeen pääsimme jatkamaan tarkastuksia muiden vielä naureskellessa toilailuillemme. Mongolialaiset rajavartijat olivat asteen verran nopeampaa sakkia kuin venäläiset ja junamme pääsikin jatkamaan matkaa suhteellisen nopeasti kohti Ulan Batoria meidän vilkuttaessa ratapihalla lojuville ostoksillemme!


tiistai 12. marraskuuta 2013

Irkutsk & Lake Baikal

Irkutsk

Yöllisen harhailun jälkeen löysin lopulta hostellin oven, tosin paikallisen, reilun 60-vuotiaan siivojan avustuksella. Hostelli oli kaikinpuolin siistinoloinen ja syvästä unesta herättämäni henkilökunta päästi minut vielä sisäänkin, vaikka kello näytti vasta viittä aamulla paikallista aikaa. Ensimmäinen päivä Irkutskissa kuluikin lähinnä lepäilyn ja muiden reissaajien kanssa jutustelun merkeissä, koska kuuden tunnin aikaero ja yksi uneton yö vaati veronsa.



Central Recreation Park, Irkutsk

Toinen päivä alkoikin vähän paremmissa merkeissä, koska kahden päivän valvomisen jälkeen 13 tunnin yöunet oli jotenkin luonnollinen ratkaisu. Uuden energian voimin suunnistinkin päiväreppu selässä ja Lonely Planet kädessä tutkimaan "Siperian Pariisin" nähtävyyksiä ja ränsistyneitä puutaloja betonihökkeleiden välissä. Heti kadulle astuessani huomasin kuinka radikaali ero liikenteessä on yöllä ja päivällä. Yöllisen puolentoista tunnin harhailun aikana keskustassa näin yhden auton koko aikana ja nyt neli- ja kuusikaistaiset kadut olivat täynnä tööttäileviä autoja ja ruuhkat olivat melkein toista kilometriä pitkiä. Illemmalla käytiin vielä tekemässä pieni kierros ympäri Irkutskia keski-iän kriisiä potevan, 50-vuotiaan Seanin ja espanjalaisen Ángelin kanssa.

Saviour's Church

Kaiken kaikkiaan Irkutsk ei anna omasta mielestäni moneksi päiväksi tekemistä varsinkin, jos haluaa tehdä jotain intensiivistä eikä vain kävellä katuja pitkin päivästi toiseen. Pari päivää riittikin mainiosti mielenkiintoisilta kuullostavien paikkojen tutkimiseen ja uusien reissaajien tapaamiseen. Vähän epäselväksi jäi myös mistä Siperian Pariisi nimitys tulee, mutta kuulemma sen ymmärtämiseksi pitäisi tehdä paljon museokierroksia ympäri Irkutskin monia museoita. En pidä itseäni hirveänä museoihmisenä, joten jätin asian selvittämisen seuraaville innokkaille.


Olkhon Island

Suurin syy Irkutskiin pysähtymiselle oli, että sieltä pääsee kaikista helpoiten käsiksi Baikal-järvelle suuntautuviin matkoihin sekä sieltä on parhaat liikenneyhteydet pieniin kyliin järven rannoilla. Jo ennen Irkutskiin pääsemistä olin ottanut selville, että ehdottomasti suosituin paikka Baikalin ympäristössä on Olkhon saari, joka sijaitsee järven länsirannalla noin 6-8 tunnin poukkoilevan marshrutkakyydin päässä. Marshrutka on minibussin/taksin tapainen laitos.

Olkhon saarta asuttavat lähinnä mongolikansa, burjaatit. Saarella on suuressa asemassa samanismi ja eri puolilla saarta olevat pyhät paikat ovat täynnä samanismiin tyypillisiä lahjuksia jumalille, esimerkiksi puihin kiinnitettyjä vaatekappaleita tai maahan heitettyjä kolikoita.

Lauttaa odotellessa


Lähdimme Seanin ja Ángelin kanssa täyteen ahdetulla marshrutkalla kohti Olkhon saarta aamupäivästä. Paikallisia pudoteltiin pitkin matkaa mitä kummalisemman näköisiin paikkoihin ja tie muuttui koko ajan huonommaksi ja huonommaksi mitä lähemmäksi pääsimme saarelle vievää lauttaa. Mielikuva vihreästä maisemasta rapistui nopeasti, kun maisemat vaihtuivat pikkuhiljaa yhä aavikkomaisemmaksi ja lopulti muistutti enemmän Lähi-Itää kuin Siperiaa. Saaren hökkelikylämäiseen "pääkaupunkiin" päästyämme luonto oli hienon dyynihiekan ja suomalaisen mäntymetsän sekoitusta ja majapaikkakin oli äärimmäisen positiivinen yllätys. Nimenomaan Nikita's Homesteadin ponnistelujen ja kehittymisen ansiosta saaren turismi onkin rajussa nousussa. Pelkästään turisteja kotonaan asuttamisesta lähtenyt "majatalo" on kasvanut alueeksi, jossa on suuria hirsimökin tapaisia rakennuksia kahden tai yhden hengen huoneineen. Aluetta täplittää hienosti paikalliseen kulttuurin ja samanismiin kuuluvat maalaukset ja taide-esineet.

Nikita's Homestead




Parin päivän oleskelun aikana teimme Seanin ja brittiläisen vähän alta nelikymppisen pariskunnan kanssa retken saaren pohjoisosissa vanhalla Neuvostoliiton aikaisella pakulla, jota ajoi ajotaitojaan ronskisti esittelevä paikallinen vanha ukko. Retkellä kiertelimme lähinnä rannikolla sijaitsevia pyhiä paikkoja samalla ihmetellen Baikal järven mahtavaa kokoa ja suurenmoisia maisemia.

Shaman Rock

Khuzhirin "pääkatu"
Parin päivän mahtavien ruoka-annosten jälkeen oli parempi lähteä takaisin kohti Irkutskia, vaikka saaren leppoisa meininki olisikin houkutellut jäämään vähän pidemmäksi aikaa. Takaisin tulomatka Irkutskiin roudan raiskaamilla teillä taittuikin 1,5 tuntia nopeammin kuin menomatka ja sen huomasi kyllä ristiselässä ja pakaroissa jokainen matkustaja. Irkutskissa sain luvan hengailla vanhassa hostellissani siihen saakka kunnes juna Seanin ja pariskunnan kanssa lähtisi illan suussa kohti Ulan Batoria!


Tällä hetkellä lepäillään edelleen kyseisellä kokoonpanolla Ulan Batorissa Sunpath hostellissa ja toivutaan seitsemän päivän matkasta ympäri Gobin autiomaata! Sitä ennen vielä kuitenkin päivitystä, että miten otetaan juna juoksemalla kiinni Mongolian ja Venäjän rajaselvitysten aikana!

lauantai 2. marraskuuta 2013

5153KM

Kärttyisiä vaunun hoitajia (provodnitsoja), nahkapenkkejä, likaisia ikkunoita, tyhjiä käytäviä, puuskuttavia samovaareja, kusen lorinaa junaraiteille, tyhjiä katseita, turhautuneita ilmeitä, tympiintyneen näköisiä venäläisiä, kaksi manchesterilaista ja yksi suomalainen.



Kaikille tulee varmaan jonkinlaisia mielikuvia, kun puhutaan Trans-Siperian rautatiestä. Moni varmaan ajattelee, että kuka semmoselle haluaisi mennä tai kuka ihme jaksaa pönöttää junassa kolmesta aina melkein seitsemään päivään asti. Itsellä oli ehkä vähän liian kovat odotukset kyseisestä matkasta, minkä takia kokonaisuus tuntuikin aika vaisulta. Nopeasti kuvailisin matkaa, että eipä kummempaa, kolme päivää ja rapiat päälle tuli istuttua/makoiltua junassa.

Kolme päivää nuudeleita ja puuroa!

Torstai-iltana Lenigradsky-asemalta alkoi koliseva ja nariseva kyyti kohti Irkutsia, ”Siperian Pariisia”. Ensimmäisenä hyttiin astuessa tajusin, että tämähän on aika siisti mesta eikä yhtään rähjäinen. Sitten hyttiin astuikin jo kanssamatkustajat, 120-kiloinen järkäle ja pieni professorin näköinen mies, jotka alkoivat samantien laittamaan sänkyjä valmiiksi ja vaihtamaan mukavempia vaatteita päälle samalla kovasti venäjää puhuen ja viittoen minua tekemään tilaa. Kauan ei tarvinut odotella, kun heidän kuorsauksensa jo alkoikin.

Aamulla heräsin, nappasin tulpat pois korvista ja kurkkasin alapunkille, eikä siellä näkynyt enää ketään, ei sinä aamuna, eikä tulevinakaan. Sain siis pitää koko hytin itselläni koko matkan aina Moskovasta Irkutskiin, mikä ei loppujen lopuksi ollut kovin hyvä asia. Siinä sitä oltiin, ”legendaarisella” rautatiellä katselemassa ruohon korsien, kaatuneiden puiden, hökkelikylien ja pienten juna-asemien katkeamatonta virtaa. Pienen masennuksen jo hiipiessä ihon alle tajuan, että koko vaunussa ei ole muita kuin provodnitsa, yksi aasialainen vanha nainen ja pieni intialaisen näköinen tyttö, joka seurasi minua kaikkialle.

Illemmalla kuitenkin törmäsin ravintola vaunussa kahteen manchesterilaiseen heeboon, jotka ilmeisen selvästi hehkui samanlaisia turhautumisen merkkejä, ja loppu matka oltiinkiin käytännössä kolmistaan tekemättä varsinaisesti mitään muuta kuin jutellen niitä näitä ja syöden valmisnuudeleita aamusta iltaan, mutta seura ja englannin kieli teki kyllä hyvää mielelle ja kielelle!

Viimeisenä päivänä tuntui junaan tulevan jo vähän elämää ja meidät toivottettiinkin tervetulleeksi (vedettiin väkisin sisään) venäläisten metsämiesten hyttiin, jossa heidän aikeet huomasi nopeasti pöydällä lojuvien votkapullojen perusteella. Nyt voin sitten senkin sanoa nähneeni, että miten kaksi venäläistä miestä kaataa kurkusta neljä votkapulloa alle tunnissa. Kauaa ei ollut pojista juttuseuraa, joten toisen miehistä, Alexin, alkaessa kopeloimaan kovalla kädellä ja osoittaessa ”pienehköjä” aggressiivisuuden merkkejä päätimme siirtyä takaisin omaan kammioon odottamaan jo horisontissa vilkkuvaa Irkutskin asemaa.
Joka vaunussa on samovaari, jonka vedellä
käytännössä tehdään kaikki safkat, juomat ym!

Asemalle saavuin noin viiden aikaan aamuyöstä, brittipoikien jatkaessa matkaa kohti mongoliaa, ja lähdin toikkaroimaan ei niin kutsuvan näköisiä katuja pitkin kohti nukkuvaa Irkutskin keskustaa paikallisten kunnallistyöntekijöiden aloittaessa jo ahkerannäköinen katujen siivoaminen Neuvostoliiton aikaisilla luudillaan.

Jälkiviisauksina voisin todeta, että jos ikinä on ajatellut matkaavansa Trans-Siperian rautateillä kannattaa se tehdä ehkä matkustus”sesongin” aikana, joka on parhaimmillaan kesä-elokuussa. Lisäksi muiden matkailijoiden juttuja kuunnellessa alkoi kaduttamaan, etten ottanut lippua 3-luokkaan, platskarttiin, jossa suurin osa paikallisista matkustaa. Platskart on vaunu, jossa ei ole lukittavia, ovellisia hyttejä vaan asutaan yhdessä suuressa kommuunissa ja kaikilla on hauskaa!


PS. Näinkin ”kaukana” ollaan jo Venäjäinmaalla ja edelleen joka toinen nainen osoittaa selviä vaimomateriaalin merkkejä, tosin lähinnä pinnallisia sellaisia.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Nokka edellä kyrilliseen suohon


"It will be easy with this map"
Melkein pari vuotta tuli matkasta ympäri maailmaa juteltua, puhuttua ja tietenkin unelmoitua. Alunperinkin tarkoitus oli lähteä vailla sen suurempaa suunnitelmaa ja katsoa mihin rahkeet riittää, vaikka olinhan tietenkin
lukenut ja katsonut kiinnostavia kohteita ja kuvia vaikka kuinka kauan. Lopussa kuitenkin pari päivää ennen lähtöä tuli mieleen, että ehkä sitä nyt olisi voinut tehdä edes vähän taustatyötä, jos nyt edes Moskovasta.

Kremlin muuria

Red Square
Leninin Mausoleumi
Tolstoi -juna starttasi Lahden Rautatieasemalta illansuussa 22.10 ja heti törmättiin kielimuuriin vaununhoitajan osatessa vain muutaman sanan suomea tai englantia. Matkasta kuitenkin selvittiin ja rajamuodollisuudetkin meni nopeasti ja 13 tunnin kuluttua oltiinkin jo Moskovan Lenigradsky-asemalla. Aseman vilinässä helpotukseksi huomasin, että täällähän on onneksi länkkärien kielelläkin kirjoitettuja kylttejä ja ajattelin, että tämähän tulee olemaan helppoa - ainakin hetken. Suoraan juna-aseman edessä olevaan metroon sentään löysin itsekseni, mutta portaat alas käveltyeni tajusin, että jokaikinen kyltti tai osoite on kirjoitettu kyrillisillä kirjaimilla eikä itsellä ole minkäänlaista hajua miltä oma asema edes näyttää kyrillisenä versiona. Tilanteen kuitenkin pelasti kaunis Tatjana, joka kädestä pitäen opasti läpi metrosokkeloiden välillä lontooksi äännellen, mutta suurimmaksi osaksi villisti käsillä elehtien. Aika meni kuin siivillä mielenkiintoisten keskusteluyritysten lomassa ja kun lopulta ylös tunneleistä pääsin oli aikaa mennyt rapiat puolitoista tuntia. Moskovassa noin yleensäkin apua tuntui saavan paljon helpommin naisilta kuin miehiltä, liekö syynä sitten charmi vai lumoava komeus, ken tietää.
Lopulta heiman yli neljän tunnin etsimisen jälkeen pääsin asettumaan aloilleni ja nukkumaan yön uni velat pois, matka alkoikin kevyillä viiden tunnin päikkäreillä.

State Historical Museum
Ensimmäisenä päivänä ei paljoa kerinnyt päikkäreiden takia tutustumaan Moskovaan, mutta kyllä siinä illan suussa tuli kierreltyä vähän Kremlin ympäristöä ja Punaisen Torinkin läpi pääsin kävelemään. Ensimmäisen hostellin väki oli aikas omalaatuista ja heiltä hirveemmin muita vinkkejä tullut kuin että: "Go find it by yourself". Eka päivä olikin vaisu ja huonekavereinakin oli 60-vuotias mummo ja nuori liian asiallinen venäläispoika, joiden kielivaihtoehdot olivat rajoittuneet venäjään, joten päätin viettää illankin sit ihan rennosti loikoillen!
Cathedral of Christ the Saviour

University of Moscow
Seuraavat päivät menikin jo vähän sujuvammin, kun sain hommattua liput Irkutskiin lähtevään junaan ja majapaikkakin vaihtua siinä samalla paljon mukavampaan ja opastavaisempaan Chicago Hostelliin. Majapaikan työntekijöiden ohjeiden avulla olikin mielekkäämpi lähteä seikkailemaan metroihin ja vähän kauemmas keskustasta paikkoihin, joita he itse suosittelivat niiden "normaalien" museoiden ym. sijaan. Kuvia tosin on vielä aika vähän, koska sisäinen turisti ei ole vielä herännyt eloon ja kuvan nappaaminen jokaisessa kadun kulmassa ei tunnu vielä luontevalta.

Moskovan kokoiseksi kaupungiksi visiitti jäikin kyllä aika vaisuksi ja lyhyeksi, koska täällä kyllä riittäisi nähtävää ja pällisteltävää jokaisessa korttelissa. Itselle kolahti aika hyvin yksin seikkailemiset hyvin valaistussa suurkaupungissa, jossa näkemistä riitti. En voi sanoa saaneeni hirveen kattavaa otosta moskovalaisista ihmisistä, mutta pääasiassa apua sai aina kun kysyi ja he kyllä aikamoisella antaumuksella auttoi ja opasti. Suosittelen kyllä vahvasti Moskovaa kaikille kaupunkilomailijoilla, jotka jaksaa nähdä vähän vaivaa!

Nyt ollaan Irkutskissa ja kaupunki näyttää yllättävän kutsuvalta, joten eiköhän täällä tuu vietettyä pari päivää. "Legendaarisesta" Trans-Siperianista päivittelen kunhan kerkiän!

PS. Venäjällä on maailman kauneimmat naiset.