Elämäni pikajuoksu

Irkutskin juna-asemalle saavuttiin hyvissä ajoin ja aikaakin saatiin tapettua helposti, koska samassa odotussalissa oli Vladivostokkilainen kouluryhmä palaamassa luokkaretkeltä Baikal järven ympäristöstä ja he olivat enemmän kuin innoissaan saadessaan tilaisuuden harjoitella lontoon kieltä aitojen länkkäreiden kanssa. Ennen junaan astumista otettiin vielä useita ryhmäkuvia koululaisten kanssa ja hyvästeltiin kaikilla mahdollisilla kielillä.

Lopulta hieman ennen keskiyötä pääsimme asettumaan mukavaan "kupeeseen" eli neljän hengen makuuhyttiin ja Seanin kanssa saatiin seuraksi kaksi yli 1,5 vuotta reissannutta ja ehkä hieman liian rennolla asenteella varustettua Uusi-Seelantilaista renttua.

Seuraavana päivänä saavuttiin Venäjän puoleiselle raja-asemalle ja tuimannäköiset venäläiset rajavartijat aloittivat naurettavan kauan kestäneet hyttien, passien ja tavaroiden tarkastukset. Hieman yli viiden tunnin jälkeen päästiin lopulta jatkamaan matkaa kohti pientä rajakylää, missä meidän vaunu irroitettiin muusta letkasta ja missä meidän oli tarkoitus odottaa mongolialaista junaa ja heidän tarkastustaan.

Ennen uutta tarkastusta provodnitsa (vaununhoitaja) ilmoitti, että siihen olisi aikaa noin kaksi tuntia, joten päätimme kiivetä kylän takana siintävälle kukkulalle. Pienen reippailun jälkeen huitastiin eväät naamariin kukkulan laella ja ihailtiin yllättävän hienoa näkymää rähjäisen kylän ja nuhjuisen ratapihan ylitse.

Matkalla takaisin asemalle päätin vielä laahustaa yksikseen hetken aikaa kylää ympäri samalla etsien jotain kyläkaupan tapaista kioskia, josta saisi jotain naposteltavaa. Kioskin löysin aseman vierestä ja valmisnuudelit ostettuani suuntasin kohti yksinäistä vaunureppanaamme. Aikaa kuitenkin oli tarkastukseen vielä jonkin verran joten istahdin asemalaiturille Uusi-Seelantilaisten viereen katselemaan heidän tyhjeneviä kaljatölkkejään. Kauaa ei kuitenkaan kaverit kerinneet niistä nauttimaan, kun asemapoliisit nappasivat meidät sisään jonkun herra upseerin toimistoon, jossa he osoittelivat kiivaasti lappua, joka kielsi alkoholijuomat laiturilla (kyseistä lappua ei kuitenkaan näkynyt missään muualla kuin heidän toimistossaan). Pitkän aikaa poliisit pudistelivat vain päätään ja naureskelivat keskenään. Parin kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen yksi poliiseista aloitti ikuisuudelta tuntuneen sakkojen kirjottamisen ja me aloimme jo huolestua, koska parin tunnin aikaraja alkoi uhkaavasti umpeutua. Tällä välin vaunumme eteen ensimmäiselle raiteelle saapui parin kymmenen vaunun mittainen juna, joka esti meitä näkemästä oliko meidän vaunumme enää edes paikalla vai oliko se jo lähtenyt kohti Ulan Batoria. Naurettavan pitkän sakkojen kirjottamisen jälkeen tajusimme, että sakkojen yhteenlaskettu summa olisi vähän alle neljä euroa, joten päädyimme heittämään jotain sattumanvaraisia seteleitä poliisien pöydälle ja juoksimme ulos asemarakennuksesta kellon näyttäessä jo sata ja pienehkön paniikin hiipiessä selkää pitkin. Esimmäiselle raiteelle päästyämme sukelsimme yhtä aikaa pitkän junan alitse ja näimme painajaisen edessämme, pelkkää tyhjää. Kuitenkin nopeasti kuin yhteisestä merkistä kaikki pudottivat ostoksensa maahan ja lähdimme juoksemaan vajaan kilometrin päässä häämöttävää hiljalleen etääntyvää junaa kiinni samalla epätoivoisesti kirosanoja huudellen ja käsiä huitoen. Muutamien minuuttien spurtin jälkeen näimme kuinka juna alkoi hidastamaan vauhtiaan ja kauhukuvat hiipuivat pikkuhiljaa mielestäni. Verenmaku suussa hyppäsimme vaunuumme ja ihmettelimme miksi vaunun hoitajat naureskelivat, kuitenkaan sitä sen enempää ajattelematta. Kun pääsimme hyttiimme Sean alkoi hysteeriseti nauramaan ja sanoi, ettei juna ole vielä edes lähdössä vaan vaihdamme vain raidetta, aika nopeasti ymmärsimme mikä vaununhoitajia huvitti. 

Siinä se vielä odottelee kiltisti

Juoksuepisodin ja ikuisuudelta tuntuneen yskimisen jälkeen pääsimme jatkamaan tarkastuksia muiden vielä naureskellessa toilailuillemme. Mongolialaiset rajavartijat olivat asteen verran nopeampaa sakkia kuin venäläiset ja junamme pääsikin jatkamaan matkaa suhteellisen nopeasti kohti Ulan Batoria meidän vilkuttaessa ratapihalla lojuville ostoksillemme!