Irvistys ja nosto

Luklan kentälle laskeuduttiin siinä yhdeksän maissa ja itselle kokemus
maailman vaarallisimmasta laskeutumisesta jäi hieman vaisuksi, koska
heräsin vasta lentokoneen ollessa jo paikallaan ja ihmisten valuessa
pihalle koneesta. Rinkat saimme Tonin kanssa aika nopeasti, koska
koneessa oli vain 12 matkustajaa ja lentokoneelta "terminaaliin" oli
matkaa noin 20 metriä. Hetken maisemien ihailun jälkeen olikin aika
saada jotain murua rinnan alle ja lähdimme kävelemään Luklan
"pääkatua" pitkin ohittaen samalla Hard Rock Cafen ja Starbucksin.
Ennen kuin lähdimme kohti seuraavaa osoitetta fiilistelimme vielä
todennäköisesti viimeisestä ilmaisesta ja kohtuullisen nopeasta
internetistä.

Ensimmäiselle päivälle meillä oli suhteellisen kunnianhimoinen tavoite
päästä Namchen kylään, joka sijaitsee noin 3400 metrin korkeudessa.
Yleensä Luklasta Namcheen mennään kahdessa päivässä, koska korkeusero
on jo 600 metriä ja semmosta nousua ei yleensä suositella nousemaan
yhdessä päivässä. Päätimme kuitenkin lähteä yrittämään ja
päättäväisyys vain nousi sitä mukaan, kun paikalliset kantajat ja
oppaat kertoivat sen olevan liian pitkä matka löysille länkkäreille.
Luklasta lähdimmekin lopulta noin kello 11 aikaan ostettuamme vielä
lämpimät villapipot ja -hanskat.

Ensimmäinen tunti meni mukavasti vihellellen ja nauttien maisemista,
paikallisten tervehdyksistä ja kantajien onnen toivotteluista meidän
tavoitteelle. Jonkin ajan kuluttua tajusimme vauhtimme olevan aivan
liian hidas, jos mielisimme keritä Namcheen suhteellisen ajoissa ja
nappasimmekin kirittäjiksemme pari paikallista kantajaa joiden vauhti
lähenteli aina silloin tällöin juoksua ennemmin kuin rauhallista
kävelyä vuoristomaisemissa. Muutaman tunnin kuluttua karistimme
kantajatkin kintereiltämme ja vauhtimme tuntui vain lisääntyvän
entisestään. Kantajien jälkeenjäämiseen saattoi tosin vaikuttaa heidän
kantamuksensa, jotka painoivat noin 30 kiloa enemmän kuin meidän
rinkkamme. Kengät saattoivat myös vaikuttaa asiaan, koska
kivikkoisessa maastossa släpäreillä käveleminen reilun 40 kilon
kantamuksen kanssa saattaa aika ajoin olla hieman hankalaa.

Kylien vilistessä ohitsemme saavuimme lopulta Monjon kylään, johon
suurin osa vaeltajista jää yöksi, koska kylän jälkeen alkaa ehkä yksi
pahimmista nousuista koko Everest Base Camp trekin aikana.
Päättäväisesti lähdimme kuitenkin nousemaan polkua maitohappojen jo
pahasti polttaessa reisissä. Tässä vaiheessa kirittäjämmekin olivat
saaneet meidät kiinni ja jouduimmekin tunnustamaan tappiomme heidän
tarpoessa päättäväisesti 600 metriä korkeammalla sijaitsevaa Namchea
kohti meidän ottaessa happea noin 40 askeleen välein. Huippua kohti
maisemat paranivat huomattavasti, mutta ilman ohentuessa alkoi
askelkin painaa eikä edes maisemat meinanneet saada henkeä nousemaan.
Nousun loppuvaihella pimeyden laskeutuessa alkoi vielä satamaan ja
siinä tuntui loppukin reissuhenki kaikkoavan. Sateen muuttuessa
pieneksi lumipyryksi ja pakkasen noustessa otsalampun valoon astui
paikallinen kantaja, joka kertoi matkaa olevan enää 15 minuuttia
jäljellä. Tästä kummasti ilahtuneena alkoi jalkakin kummasti nousta ja
noin viiden minuutin jälkeen näimmekin yllättävän suuren kaupungin
nousevan keskeltä ei mitään. Melkein ensimmäiseen vastaantulevaan
majapaikkaan menimmekin sisään ja kuumat keitot syötyämme painuimme
suoraan pehkuihin kellon näyttäessä puoli kahdeksaa.

Namchessa tuli vietettyä kaksi yötä, koska vähän reilun kolmen
kilometrin korkeudessa on hyvä tehdä ensimmäinen totuttautumispäivä,
mikä ei alkanut niin ihanteellisesti, koska molemmat heräsivät
järkyttävään päänsärkyyn ja jokaista mahdollista lihasta kolotti.
Parin yön lepäämisen jälkeen lähdimme kohti Tengbochea, joka olisi
seuraava yöpaikkamme. Uutta tarmoa täynnä etappimme alkoikin turhalla
400 metrin nousulla kylään, joka ei edes ollut meidän reitillämme.
Tyhmyydestä sakotetaan, joten tästä aloitimmekin 600 metrin laskun
ennen heti perään alkavaa lähes pystysuoraa 600 metrin nousua. Kolmas
vaelluspäivä kaiken kaikkiaan oli paljon mielekkäämpi, koska näkymät
paranivat hetki hetkeltä ja nenässä tuoksui tuttuakin tutumpi
havumetsän tuoksu ja maisematkin muistuttivat hälyttävän paljon
suomalaista luontoa - tosin noin 3,5 kilometriä korkeammalla. Päivän
mittaan keskustelumme koskikin lähinne lihapullia, muussia ja
ylipäätään suomalaisia ruokia.

Tengbochen idyllisen pikkukylän jätimme taaksemme noin 13 tunnin
yöunien jälkeen ja matkamme kohti Dingbochea ja seuraavaa
totuttautumis päivää alkoi mukavan mutaisella ja liukkaalla alamäellä.
Nousua neljännälle päivälle tuli kaiken kaikkiaan 600 metriä, mutta
kelin ollessa hieman huonompi kuin edellisinä päivinä maisemat jäivät
hieman vaisuiksi ja minun päivä kuluikin lähinnä jomottavaan
päänsärkyyn keskittyessä. Dingbocheen saavuimme jo hyvissä ajoin ja
kulutimme koko päivän rentoutuessa sängyissä vällyjen alla tai
kaminalla lämmitetyssä yleistilassa.
Hinnat täällä 4400 metrin korkeudessa alkaa olemaan jo aikamoisia
nuudeleidenkin maksaessa noin 600 prosenttia enemmän kuin Kathmandussa
ja kuumasta suihkustakin saa pulittaa pitkän pennin.

Toisena totuttautumispäivänä huomasimme surkean sään muuttuneen mitä
parhaimmaksi auringon paisteeksi ja vasta aamulla tajusimme, miten
mahtavat maisemat ympäröivät Dingbochen kylää. Tästä innostuneena
teimme pienen patikan kylän ympäröivässä maastossa, mutta minun
jyskyttävä päänsärky pakotti tulemaan takaisin vällyjen väliin ja
nauttimaan auringosta ikkunan läpi!

Seuraavaa päivitystä voikin varmaan odottaa taas muutamia päiviä,
koska netti maksaa jo vitosen puolelta tunnilta ja tavaroiden
lataaminenkin on jo nelisen euroa per laite tunnilta. Pahoittelen
päivityksen kuvattomuutta, mutta kuvien lataaminen on lähes
mahdotonta, joten yritänkin laittaa kuvia sitten oikein kunnolla
kunhan päästään takaisin ihmisten ilmoille.

Viimeinkin Nepal

Kovasti lupailin blogin saavan uutta pökköö pesään, mutta toisin kävi. Kambodzassa kuulin, että suomalaisella passilla saa porhaltaa Vietnamissa 15 päivää ilman viisumia, joten miksi en olisi käyttänyt tätä hyödyksi. Kambodzassa törmäsin vielä kaiken lisäksi vanhaan inttikaveriin Vänrikki Toni Raassinaan, jonka kanssa alettiin sulattelemaan ideaa Nepaliin menosta ja Everestin Base Campin valloituksesta. Kuten jokainen ehkä saattaa arvata niin kaksi viikkoa ei ole kovin paljon aikaa kiertää yhtä maata läpi, joten postauksien tekeminen Vietnamista ei tullut oikein kuuloonkaan. Kaakkois-Aasian tarkemmista tapahtumista kuitenkin joskus tulevaisuudessa. Nyt hieman lähemmäksi nykyaikaa.

Lento Tonin kanssa ei ollut aivan simppeli. Vietnamin pääkaupungista, Hanoista, lento kohti Nepalia jouduttiin ottamaan muutaman mutkan kautta. Aamulla 30.3 napattiin taksi hyvissä ajoin kohti lentokenttää, jotta säästyttäisiin kaikilta kommelluksilta. Matkalla kohti lentokenttää ja vielä kentälläkin vitsailtiin kuinka koko lentoruljanssi voisi mennä päin honkia ja näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisi pitänyt koputtaa puuta. Bangkokiin saakka kaikki meni oikein hyvin ja siellä lentokentän vaihtaminen, tavaroiden säilöminen ja elokuvahetki kaupungissa sujuivat vaivatta. Bangkokin keskustasta takaisin tullessa kaikki kuitenkin alkoi mennä päin persettä. Check-in tiskillä oltiin kyllä hyvissä ajoin, mutta tiskin takana olevan silmälasipäinen herrasmies ilmoittikin, että meillä pitää olla myös lennot pois Nepalista ennen koneeseen pääsyä. Näitähän meillä ei ollut ja tiskin sulkemiseen oli aikaa noin 50 minuuttia. Lähdimmekin juoksujalkaa kohti toisella puolella kenttää olevia tietokoneita punaisen paniikkinappulan ollessa jo puoliksi pohjassa. Kirosanat lentelivät puolin ja toisin, kun yritimme hitaan yhteyden kanssa surffata varauspalveluiden läpi etsien halvimpia lentoja pois Nepalista. Check-in tiskin sulkemiseen oli noin 5 minuttia aikaa, kun lopulta saimme hommat selviksi ja meikäläisellä oli printattu lentolippu 21.4 Jordaniin ja Tonilla lippu Singaporeen, josta hän lentäisi suoraan kotia kohti. Tiskin toiminta tuntui kestävän ikuisuuden ja koitimmekin uskotella toisillemme, että tämän jälkeen ei olisi enää mitään kiirettä – kuinka väärässä olimmekaan. Turvatarkastuksen jälkeen näimme loputtomat jonot passintarkastuspisteiden edessä ja oli kyynel tirahtaa silmään. Iloksemme saimme vielä huomata, että jonon etenemisnopeus lähenteli nollaa. Lennon lähtöön tällä hetkellä aikaa oli noin 20 minuuttia. Tiskille päästyämme mielessä kuumotteli lentoyhtiöiden yleinen sääntö siitä, että portilla pitää olla viimeistään 15 minuutta ennen lennon lähtöä. Tietenkin lentomme oli toisella puolella terminaalia, joten juoksuksihan se meni. Juostessamme kohti porttia näytöillä vilisevät ”Final Call” ilmoitukset nostivat kummasti jalkaa toisen eteen hieman vikkelämpää tahtia, eivätkä kaiuttimista pauhaavat ilmoitukset tehnyt oloa yhtään paremmaksi. Portille päästyämme huomasimme kaiken olevan jokseenkin hyvin ja astuimmekin lentokoneeseen hikikarpaloiden valuessa selkää pitkin. Lentokoneen oven sulkeutuessa heti perässämme tajusimme olevamme ”niitä viimeisiä”, joita kaikki odottavat. Vielä voisin lisätä, että aina olen miettinyt miten jollain muka voisi tulla kiire lentokentällä, mutta näköjään kaikki ei ole aina itsestä kiinni.

Kuala Lumpurin kentän penkeillä ”hyvin” nukutun yön jälkeen nousimme koneeseen, jonka suunta oli Katmandu, Nepal.

Vuoristoisen maiseman vilistessä silmissä aloitimme laskeutumisen kohti Katmandun kenttää ja mielentila alkoi kohisemaan kummasti. Terminaalin sisään astuessamme huomasimme viisumeiden hakupisteiden jonojen olevan tuhottoman pitkät ja kohissut mielentila alkoi laskea. Tämä ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, että matkatavaroiden noutopisteellä huomasin oman rinkkanu puuttuvan kokonaan. Hetken neuvottelujen jälkeen totesimme kentän henkilökunnan kanssa rinkan menneen takaisin Bangkokin lämpoon, mikä olikin lopullinen niitti mielentilan maahan murjomiseksi.

Kentältä suuntasimme kohti keskustaa rähjäisten katujen läpi ja mielessä ei ollut muuta kuin kiipeämisen lykkääntyminen muutenkin aikataulun ollessa tiukka. Illaksi kovasti suunnitelemamme vaellustavaroiden ostoretki meni hieman pipariksi, koska otimme ennen kuutta illalla pienet päikkärit, jotka kestivätkin seuraavaan aamuun saakka. 14 tunnin yöunet kuitenkin olivat ehkä ihan tarpeen, mutta kiire uhkasi tulla, koska yritimme saada vielä seuraavana päivän lennot kohti Luklaa, josta matka alkaisi kohti Everestin Base Camppia ja muita huippuja. Tavaroiden ja lupien hankintaruljanssi kestikin odotettua kauemmin ja minun rinkan hakureissu kentältä ei tehnyt asiaa yhtään paremmaksi. Illalla kellon näyttäessä jo lähemmäs kymmentä alkoi ostosreissu vaikuttamaan enemmänkin epätoivoiselta juoksukisalta, koska kaikki kaupat alkoivat olla suljettuja ja meiltä puuttuivat vielä muutamat artikkelit. Tavarat onnistuimme lopulta hommaamaan ja laukutkin saimme pakattua noin kello kaksi yöllä. Yöunta oli siis tiedossa kaksi tuntia ennenkuin lentomme kohti maailman vaarallisinta lentokenttää saisi alkaa.

Katmandun sisaisten lentojen lentokentta

Ei oo ihan Boeing

Lopulta Luklassa, maailman vaarallisimmalla lentokentalla

Yleisön pyynnöstä

Noniin sopivasti ollaan ylitetty kahden kuukauden rajapyykki edellisestä postauksesta, joten yleisön vaatimuksesta yritän saada hieman uutta tuulta purjeisiin ja tykittää muutaman postauksen loppuajasta Mongoliassa, Kiinassa ja Filippiineillä. Postaukset pitävät sisällään todennäköisesti melkein pelkkiä kuvia ja jonkin verran yleispiirteitä matkareitistä, koska esimerkiksi Mongolian tapahtumista on kulunut jo kolmisen kuukautta niin on lähes mahdoton muistaa, että vaihdoinko painopisteen vasemmalta pakaralta oikealle neljän vai viiden tunnin ajamisen jälkeen. On myös aika vaikeata muistaa oliko se torstai vai keskiviikko, kun pakun vaihdelaatikko levisi pitkin Gobia ja lampaan mahalaukkuun käärityn paksusuolen sijasta jouduimme syömään kylmää spagettia vielä kylmemmän tuulen hiipiessä luihin ja ytimiin sillä välin, kun odotimme Batan tuttavien hinausautoa lähikylästä. Tässä siis kaikille sitä kuuluisaakin kuuluisemman reissaajan sanahelinää suorana lähetyksenä Siem Reapin Guesthousen terassilta, olkaa hyvä!

Jo ensimmäisenä päivänä vastaan tuli kameleita, hevosia, lehmiä, korppikotkia,
vuohia, lampaita ja jokaisen jurtan kulmilla norkoilevia koiria.

Tämmösen raadon bongasin yöllä luonnon kutsuessa!

Uskollinen ajokkimme

Yritys oli ankara..

mutta turhaan!

Gobin autiomaa, tolkuttoman laaja alue, joka levittäytyy Mongoliasta jopa Kiinan pohjoisimpiin provinsseihin. Juurikin autiomaan koon takia jokainen varmasti ymmärtää, että kuuden päivän aikana ei kerkeä ajamaan sen laidasta laitaan varsinkaan, kun neukkupakun huippunopeus häilyy jossain kuudenkympin hujakoilla. Miksi kukaan idiootti haluaisi mennä ajelemaan ympäri mitään autiomaata, eihän siellä edes ole mitään nähtävää? Väärin. Gobin autiomaassa sijaitsee lukuisia luonnon ihmeellisyyksiä sekä ikiaikaisia rakennuksia Mongolian kulta-ajoilta, mutta näiden nähtävyyksien sijaitessa todella pitkien etäisyyksien päässä toisistaan tarkoittaa se sitä, että niiden näkemiseksi täytyy pakaroiden hangata vanhaa nahkapenkkiä vasten noin 8-10 tuntia päivässä. Kaikki varmasti ymmärtävät, että kyseisistä tunneista ei kovin kiinnostavaa tarinaa saa aikaan, mutta tämä tarina kertoo itse itseään kuvien muodossa!

Khongoryn Sand Dunes

Kuvan ottanut: Vagabondbaker.com

Ulkohuussi mallia Mongolia. Taisi jurtan isännälle kirkas maistua,
koska kyseinen mestahan on väkerretty viinapulloista.

Kuvan ottanut: Vagabondbaker.com

Lampaan sisälmyksiä

Jurttaa sisältä päin

Aamupala oli mukavan länkkärimäinen ja eläimen sonnalla
lämpiävän "kaminan" päällä paahdettu paahtoleivä antoi
aamuille lisäpotkua!

Jurtta

Kuvan ottanut: Vagabondbaker.com

Viimeistä iltaa kynttilän valossa.

Gobin seikkailujen jälkeen pääsimme lopulta takaisin "sivistyksen" pariin, mikä iski vastaamme järkyttävänä saastepilvenä, jonka pystyimme havaitsemaan jo monta kilometriä ennen kuin näimme edes varsinaisen Ulan Batorin. Seuraavat päivät vain nautimme interneit tuomasta turvallisuudesta sekä lämpimästä suihkusta. Yksitellen rupesi väki vähenemään ja lopulta tuntui siltä, että eiköhän ole aika itsekin suunnata kohti Kiinaa, koska mittarilukemat olemaan jo 21 astetta pakkasen puolelle.

Toiseksi viimeinen ilta Ulan Batorissa

UB

Ulan Batorin nuhjuiselle asemalle saavuttiin siinä viiden maissa aamulla ja meitä vastassa ollut hostellin omistajan mies, joka näytti hieman mongolialaiselta WWE-painijalta, heilutti ylpeänä hostellin nimellä varustettua kylttiä ja viittoi meitä seuraamaan. Ulan Batorin heräileviä ja saasteisia katuja pitkin huristeltiin Corollalla, jossa oli kätevästi jesarilla paikatut ikkunat. Mikäs sen mukavampaa kuin viisi ihmistä, muutama rinkka ja rutosti iloista aamupirteyttä ja näsäviisastelua tungettuna Toyotan takapenkille aamu viideltä! Unohdinko vielä mainita, että jesariteippausten välistä saattoi ehkä virrata hieman pakkasilmaa takapenkin lämminhenkisen tunnelman vilvoittamiseksi?

Hostelli osoittautui sangen mukavaksi paikaksi (ja halvaksi, 4 euroa/yö) ja omistaja oli oikein avulias meidän yrittäessä järjestää matkaa ympäri Gobin autiomaata. Ulan Batorin hostellit järjestävät ryhmämatkoja erilaisiin paikkoihin ympäri mongoliaa ja saattavat jopa suuttua ja ajaa vierailijat pois, jos matkailija ei varaa matkaa omasta hostellistaan vaan käyttää sitä vain nukkumiseen. Pienten päiväunien jälkeen varasimme kuuden päivän matkan Etelä-Mongoliaan heti seuraavaksi päiväksi. Matka maksoi 50 euroa päivältä, mikä on aika paljon normaalin päiväbudjetin ollessa noin 20-30 euron luokkaa, ja sisälsi ruoat, kuljetukset, majoitukset, aktiviteetit ja tulkin/oppaan.

Pieni pala paraatia!

Iltapäivä meni mukavasti kävellessä UB:n saasteisia katuja pitkin ja kaikki ennakkoluulot haihtuivat pikku hiljaa mielestä, koska kaupunki näytti lähes täysin länsimaalaistuneelta. Hetken vaeltelun jälkeen löysimme Sühbaatarin aukiolle, joka sijaitsee aivan Ulan Batorin ytimessä. Aukion keskellä pönöttää Mongolian kansallissankari Damndin Sühbataar ikuisiksi ajoiksi kiveen hakattuna ja aukion laidalla on Mongolian mahtavan kokoinen Parlamenttitalo, jonka ovien edessä on pronssiset patsaat Chinggis Khaanista ja hänen pojistaan Ögedeistä ja Kublaista. Parlamenttitalon edustalla oli meneillään sotilasparaati ja tovin ihmeteltyämme englantia puhuva mongolimies saapui ja kertoi sen olevan Chinggis Khaanin synttäreiden kunniaksi, ei siis ollenkaan huono sattuma! Varsinaisesta paraatista ei välttämättä voi puhua, koska aikaa kului pelkästään odotteluun ja ihmettelyyn, että mitä tapahtuu seuravaaksi. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen paikallinen televisiokanava huomasi meidät ja tuli haastattelemaan meitä jonkun satunnaisen mongolimiehen tulkatessa kysymykset englanniksi. Kysymykset koskivat lähinnä Chinggis Khaania ja miten me tiedämme hänestä. Haastattelun jälkeen kyllästyimme odotteluun ja pienen kaupungilla pyörimisen jälkeen valuimme yksitellen hostellille nauttimaan internetin ihmeellisestä maailmasta ja pakkailemaan reppuja Gobin matkaa varten. Ensimmäinen päivä mongoliassa ja yhdet sakot ja tv-haastattelu jo plakkarissa, ei paha!

Seuraavana päivänä nousimme syömään hostellin tarjoamaa aamupalaa (paahtoleipiä ja teetä) ja hyppäsimme autoihin, jotka veisivät meidän lopullisen ajoneuvomme luokse. Tämän näppärän järjestelyn takana on Ulan Batorin säännökset autolla ajamisesta keskustassa, joka toinen päivä parittomaan lukuun päättyvät ja joka toinen päivä parilliseen lukuun päättyvät rekisterinumerot saavat ajaa keskustassa. Noin tunnin ruuhkissa kiemurtelun jälkeen näimme tien sivussa vanhan neuvostoliiton aikaisen pakettiauton ja pysähdyimme sen viereen siirtämään tavarat uuteen ajokkiimme. Tässä vaiheessa konkkaronkkaamme kuuluivat Sean, Chris ja Rachel, kuljettaja Bata, tulkki/opas/kokki Badmaa ja brittiläinen Sophie. Matka kohti Gobia sai alkaa!