Irkutsk & Lake Baikal

Irkutsk

Yöllisen harhailun jälkeen löysin lopulta hostellin oven, tosin paikallisen, reilun 60-vuotiaan siivojan avustuksella. Hostelli oli kaikinpuolin siistinoloinen ja syvästä unesta herättämäni henkilökunta päästi minut vielä sisäänkin, vaikka kello näytti vasta viittä aamulla paikallista aikaa. Ensimmäinen päivä Irkutskissa kuluikin lähinnä lepäilyn ja muiden reissaajien kanssa jutustelun merkeissä, koska kuuden tunnin aikaero ja yksi uneton yö vaati veronsa.

Central Recreation Park, Irkutsk

Toinen päivä alkoikin vähän paremmissa merkeissä, koska kahden päivän valvomisen jälkeen 13 tunnin yöunet oli jotenkin luonnollinen ratkaisu. Uuden energian voimin suunnistinkin päiväreppu selässä ja Lonely Planet kädessä tutkimaan "Siperian Pariisin" nähtävyyksiä ja ränsistyneitä puutaloja betonihökkeleiden välissä. Heti kadulle astuessani huomasin kuinka radikaali ero liikenteessä on yöllä ja päivällä. Yöllisen puolentoista tunnin harhailun aikana keskustassa näin yhden auton koko aikana ja nyt neli- ja kuusikaistaiset kadut olivat täynnä tööttäileviä autoja ja ruuhkat olivat melkein toista kilometriä pitkiä. Illemmalla käytiin vielä tekemässä pieni kierros ympäri Irkutskia keski-iän kriisiä potevan, 50-vuotiaan Seanin ja espanjalaisen Ángelin kanssa.

Saviour's Church

Kaiken kaikkiaan Irkutsk ei anna omasta mielestäni moneksi päiväksi tekemistä varsinkin, jos haluaa tehdä jotain intensiivistä eikä vain kävellä katuja pitkin päivästi toiseen. Pari päivää riittikin mainiosti mielenkiintoisilta kuullostavien paikkojen tutkimiseen ja uusien reissaajien tapaamiseen. Vähän epäselväksi jäi myös mistä Siperian Pariisi nimitys tulee, mutta kuulemma sen ymmärtämiseksi pitäisi tehdä paljon museokierroksia ympäri Irkutskin monia museoita. En pidä itseäni hirveänä museoihmisenä, joten jätin asian selvittämisen seuraaville innokkaille.

Olkhon Island

Suurin syy Irkutskiin pysähtymiselle oli, että sieltä pääsee kaikista helpoiten käsiksi Baikal-järvelle suuntautuviin matkoihin sekä sieltä on parhaat liikenneyhteydet pieniin kyliin järven rannoilla. Jo ennen Irkutskiin pääsemistä olin ottanut selville, että ehdottomasti suosituin paikka Baikalin ympäristössä on Olkhon saari, joka sijaitsee järven länsirannalla noin 6-8 tunnin poukkoilevan marshrutkakyydin päässä. Marshrutka on minibussin/taksin tapainen laitos.

Olkhon saarta asuttavat lähinnä mongolikansa, burjaatit. Saarella on suuressa asemassa samanismi ja eri puolilla saarta olevat pyhät paikat ovat täynnä samanismiin tyypillisiä lahjuksia jumalille, esimerkiksi puihin kiinnitettyjä vaatekappaleita tai maahan heitettyjä kolikoita.

Lauttaa odotellessa

Lähdimme Seanin ja Ángelin kanssa täyteen ahdetulla marshrutkalla kohti Olkhon saarta aamupäivästä. Paikallisia pudoteltiin pitkin matkaa mitä kummalisemman näköisiin paikkoihin ja tie muuttui koko ajan huonommaksi ja huonommaksi mitä lähemmäksi pääsimme saarelle vievää lauttaa. Mielikuva vihreästä maisemasta rapistui nopeasti, kun maisemat vaihtuivat pikkuhiljaa yhä aavikkomaisemmaksi ja lopulti muistutti enemmän Lähi-Itää kuin Siperiaa. Saaren hökkelikylämäiseen "pääkaupunkiin" päästyämme luonto oli hienon dyynihiekan ja suomalaisen mäntymetsän sekoitusta ja majapaikkakin oli äärimmäisen positiivinen yllätys. Nimenomaan Nikita's Homesteadin ponnistelujen ja kehittymisen ansiosta saaren turismi onkin rajussa nousussa. Pelkästään turisteja kotonaan asuttamisesta lähtenyt "majatalo" on kasvanut alueeksi, jossa on suuria hirsimökin tapaisia rakennuksia kahden tai yhden hengen huoneineen. Aluetta täplittää hienosti paikalliseen kulttuurin ja samanismiin kuuluvat maalaukset ja taide-esineet.

Nikita's Homestead

Parin päivän oleskelun aikana teimme Seanin ja brittiläisen vähän alta nelikymppisen pariskunnan kanssa retken saaren pohjoisosissa vanhalla Neuvostoliiton aikaisella pakulla, jota ajoi ajotaitojaan ronskisti esittelevä paikallinen vanha ukko. Retkellä kiertelimme lähinnä rannikolla sijaitsevia pyhiä paikkoja samalla ihmetellen Baikal järven mahtavaa kokoa ja suurenmoisia maisemia.

Shaman Rock

Khuzhirin "pääkatu"

Parin päivän mahtavien ruoka-annosten jälkeen oli parempi lähteä takaisin kohti Irkutskia, vaikka saaren leppoisa meininki olisikin houkutellut jäämään vähän pidemmäksi aikaa. Takaisin tulomatka Irkutskiin roudan raiskaamilla teillä taittuikin 1,5 tuntia nopeammin kuin menomatka ja sen huomasi kyllä ristiselässä ja pakaroissa jokainen matkustaja. Irkutskissa sain luvan hengailla vanhassa hostellissani siihen saakka kunnes juna Seanin ja pariskunnan kanssa lähtisi illan suussa kohti Ulan Batoria!

Tällä hetkellä lepäillään edelleen kyseisellä kokoonpanolla Ulan Batorissa Sunpath hostellissa ja toivutaan seitsemän päivän matkasta ympäri Gobin autiomaata! Sitä ennen vielä kuitenkin päivitystä, että miten otetaan juna juoksemalla kiinni Mongolian ja Venäjän rajaselvitysten aikana!

5153KM

Kärttyisiä vaunun hoitajia (provodnitsoja), nahkapenkkejä, likaisia ikkunoita, tyhjiä käytäviä, puuskuttavia samovaareja, kusen lorinaa junaraiteille, tyhjiä katseita, turhautuneita ilmeitä, tympiintyneen näköisiä venäläisiä, kaksi manchesterilaista ja yksi suomalainen.

Kaikille tulee varmaan jonkinlaisia mielikuvia, kun puhutaan Trans-Siperian rautatiestä. Moni varmaan ajattelee, että kuka semmoselle haluaisi mennä tai kuka ihme jaksaa pönöttää junassa kolmesta aina melkein seitsemään päivään asti. Itsellä oli ehkä vähän liian kovat odotukset kyseisestä matkasta, minkä takia kokonaisuus tuntuikin aika vaisulta. Nopeasti kuvailisin matkaa, että eipä kummempaa, kolme päivää ja rapiat päälle tuli istuttua/makoiltua junassa.

Kolme päivää nuudeleita ja puuroa!

Torstai-iltana Lenigradsky-asemalta alkoi koliseva ja nariseva kyyti kohti Irkutsia, ”Siperian Pariisia”. Ensimmäisenä hyttiin astuessa tajusin, että tämähän on aika siisti mesta eikä yhtään rähjäinen. Sitten hyttiin astuikin jo kanssamatkustajat, 120-kiloinen järkäle ja pieni professorin näköinen mies, jotka alkoivat samantien laittamaan sänkyjä valmiiksi ja vaihtamaan mukavempia vaatteita päälle samalla kovasti venäjää puhuen ja viittoen minua tekemään tilaa. Kauan ei tarvinut odotella, kun heidän kuorsauksensa jo alkoikin.

Aamulla heräsin, nappasin tulpat pois korvista ja kurkkasin alapunkille, eikä siellä näkynyt enää ketään, ei sinä aamuna, eikä tulevinakaan. Sain siis pitää koko hytin itselläni koko matkan aina Moskovasta Irkutskiin, mikä ei loppujen lopuksi ollut kovin hyvä asia. Siinä sitä oltiin, ”legendaarisella” rautatiellä katselemassa ruohon korsien, kaatuneiden puiden, hökkelikylien ja pienten juna-asemien katkeamatonta virtaa. Pienen masennuksen jo hiipiessä ihon alle tajuan, että koko vaunussa ei ole muita kuin provodnitsa, yksi aasialainen vanha nainen ja pieni intialaisen näköinen tyttö, joka seurasi minua kaikkialle.

Illemmalla kuitenkin törmäsin ravintola vaunussa kahteen manchesterilaiseen heeboon, jotka ilmeisen selvästi hehkui samanlaisia turhautumisen merkkejä, ja loppu matka oltiinkiin käytännössä kolmistaan tekemättä varsinaisesti mitään muuta kuin jutellen niitä näitä ja syöden valmisnuudeleita aamusta iltaan, mutta seura ja englannin kieli teki kyllä hyvää mielelle ja kielelle!

Viimeisenä päivänä tuntui junaan tulevan jo vähän elämää ja meidät toivottettiinkin tervetulleeksi (vedettiin väkisin sisään) venäläisten metsämiesten hyttiin, jossa heidän aikeet huomasi nopeasti pöydällä lojuvien votkapullojen perusteella. Nyt voin sitten senkin sanoa nähneeni, että miten kaksi venäläistä miestä kaataa kurkusta neljä votkapulloa alle tunnissa. Kauaa ei ollut pojista juttuseuraa, joten toisen miehistä, Alexin, alkaessa kopeloimaan kovalla kädellä ja osoittaessa ”pienehköjä” aggressiivisuuden merkkejä päätimme siirtyä takaisin omaan kammioon odottamaan jo horisontissa vilkkuvaa Irkutskin asemaa.

Joka vaunussa on samovaari, jonka vedellä
käytännössä tehdään kaikki safkat, juomat ym!

Asemalle saavuin noin viiden aikaan aamuyöstä, brittipoikien jatkaessa matkaa kohti mongoliaa, ja lähdin toikkaroimaan ei niin kutsuvan näköisiä katuja pitkin kohti nukkuvaa Irkutskin keskustaa paikallisten kunnallistyöntekijöiden aloittaessa jo ahkerannäköinen katujen siivoaminen Neuvostoliiton aikaisilla luudillaan.

Jälkiviisauksina voisin todeta, että jos ikinä on ajatellut matkaavansa Trans-Siperian rautateillä kannattaa se tehdä ehkä matkustus”sesongin” aikana, joka on parhaimmillaan kesä-elokuussa. Lisäksi muiden matkailijoiden juttuja kuunnellessa alkoi kaduttamaan, etten ottanut lippua 3-luokkaan, platskarttiin, jossa suurin osa paikallisista matkustaa. Platskart on vaunu, jossa ei ole lukittavia, ovellisia hyttejä vaan asutaan yhdessä suuressa kommuunissa ja kaikilla on hauskaa!

PS. Näinkin ”kaukana” ollaan jo Venäjäinmaalla ja edelleen joka toinen nainen osoittaa selviä vaimomateriaalin merkkejä, tosin lähinnä pinnallisia sellaisia.