Irvistys ja nosto

Luklan kentälle laskeuduttiin siinä yhdeksän maissa ja itselle kokemus
maailman vaarallisimmasta laskeutumisesta jäi hieman vaisuksi, koska
heräsin vasta lentokoneen ollessa jo paikallaan ja ihmisten valuessa
pihalle koneesta. Rinkat saimme Tonin kanssa aika nopeasti, koska
koneessa oli vain 12 matkustajaa ja lentokoneelta "terminaaliin" oli
matkaa noin 20 metriä. Hetken maisemien ihailun jälkeen olikin aika
saada jotain murua rinnan alle ja lähdimme kävelemään Luklan
"pääkatua" pitkin ohittaen samalla Hard Rock Cafen ja Starbucksin.
Ennen kuin lähdimme kohti seuraavaa osoitetta fiilistelimme vielä
todennäköisesti viimeisestä ilmaisesta ja kohtuullisen nopeasta
internetistä.

Ensimmäiselle päivälle meillä oli suhteellisen kunnianhimoinen tavoite
päästä Namchen kylään, joka sijaitsee noin 3400 metrin korkeudessa.
Yleensä Luklasta Namcheen mennään kahdessa päivässä, koska korkeusero
on jo 600 metriä ja semmosta nousua ei yleensä suositella nousemaan
yhdessä päivässä. Päätimme kuitenkin lähteä yrittämään ja
päättäväisyys vain nousi sitä mukaan, kun paikalliset kantajat ja
oppaat kertoivat sen olevan liian pitkä matka löysille länkkäreille.
Luklasta lähdimmekin lopulta noin kello 11 aikaan ostettuamme vielä
lämpimät villapipot ja -hanskat.

Ensimmäinen tunti meni mukavasti vihellellen ja nauttien maisemista,
paikallisten tervehdyksistä ja kantajien onnen toivotteluista meidän
tavoitteelle. Jonkin ajan kuluttua tajusimme vauhtimme olevan aivan
liian hidas, jos mielisimme keritä Namcheen suhteellisen ajoissa ja
nappasimmekin kirittäjiksemme pari paikallista kantajaa joiden vauhti
lähenteli aina silloin tällöin juoksua ennemmin kuin rauhallista
kävelyä vuoristomaisemissa. Muutaman tunnin kuluttua karistimme
kantajatkin kintereiltämme ja vauhtimme tuntui vain lisääntyvän
entisestään. Kantajien jälkeenjäämiseen saattoi tosin vaikuttaa heidän
kantamuksensa, jotka painoivat noin 30 kiloa enemmän kuin meidän
rinkkamme. Kengät saattoivat myös vaikuttaa asiaan, koska
kivikkoisessa maastossa släpäreillä käveleminen reilun 40 kilon
kantamuksen kanssa saattaa aika ajoin olla hieman hankalaa.

Kylien vilistessä ohitsemme saavuimme lopulta Monjon kylään, johon
suurin osa vaeltajista jää yöksi, koska kylän jälkeen alkaa ehkä yksi
pahimmista nousuista koko Everest Base Camp trekin aikana.
Päättäväisesti lähdimme kuitenkin nousemaan polkua maitohappojen jo
pahasti polttaessa reisissä. Tässä vaiheessa kirittäjämmekin olivat
saaneet meidät kiinni ja jouduimmekin tunnustamaan tappiomme heidän
tarpoessa päättäväisesti 600 metriä korkeammalla sijaitsevaa Namchea
kohti meidän ottaessa happea noin 40 askeleen välein. Huippua kohti
maisemat paranivat huomattavasti, mutta ilman ohentuessa alkoi
askelkin painaa eikä edes maisemat meinanneet saada henkeä nousemaan.
Nousun loppuvaihella pimeyden laskeutuessa alkoi vielä satamaan ja
siinä tuntui loppukin reissuhenki kaikkoavan. Sateen muuttuessa
pieneksi lumipyryksi ja pakkasen noustessa otsalampun valoon astui
paikallinen kantaja, joka kertoi matkaa olevan enää 15 minuuttia
jäljellä. Tästä kummasti ilahtuneena alkoi jalkakin kummasti nousta ja
noin viiden minuutin jälkeen näimmekin yllättävän suuren kaupungin
nousevan keskeltä ei mitään. Melkein ensimmäiseen vastaantulevaan
majapaikkaan menimmekin sisään ja kuumat keitot syötyämme painuimme
suoraan pehkuihin kellon näyttäessä puoli kahdeksaa.

Namchessa tuli vietettyä kaksi yötä, koska vähän reilun kolmen
kilometrin korkeudessa on hyvä tehdä ensimmäinen totuttautumispäivä,
mikä ei alkanut niin ihanteellisesti, koska molemmat heräsivät
järkyttävään päänsärkyyn ja jokaista mahdollista lihasta kolotti.
Parin yön lepäämisen jälkeen lähdimme kohti Tengbochea, joka olisi
seuraava yöpaikkamme. Uutta tarmoa täynnä etappimme alkoikin turhalla
400 metrin nousulla kylään, joka ei edes ollut meidän reitillämme.
Tyhmyydestä sakotetaan, joten tästä aloitimmekin 600 metrin laskun
ennen heti perään alkavaa lähes pystysuoraa 600 metrin nousua. Kolmas
vaelluspäivä kaiken kaikkiaan oli paljon mielekkäämpi, koska näkymät
paranivat hetki hetkeltä ja nenässä tuoksui tuttuakin tutumpi
havumetsän tuoksu ja maisematkin muistuttivat hälyttävän paljon
suomalaista luontoa - tosin noin 3,5 kilometriä korkeammalla. Päivän
mittaan keskustelumme koskikin lähinne lihapullia, muussia ja
ylipäätään suomalaisia ruokia.

Tengbochen idyllisen pikkukylän jätimme taaksemme noin 13 tunnin
yöunien jälkeen ja matkamme kohti Dingbochea ja seuraavaa
totuttautumis päivää alkoi mukavan mutaisella ja liukkaalla alamäellä.
Nousua neljännälle päivälle tuli kaiken kaikkiaan 600 metriä, mutta
kelin ollessa hieman huonompi kuin edellisinä päivinä maisemat jäivät
hieman vaisuiksi ja minun päivä kuluikin lähinnä jomottavaan
päänsärkyyn keskittyessä. Dingbocheen saavuimme jo hyvissä ajoin ja
kulutimme koko päivän rentoutuessa sängyissä vällyjen alla tai
kaminalla lämmitetyssä yleistilassa.
Hinnat täällä 4400 metrin korkeudessa alkaa olemaan jo aikamoisia
nuudeleidenkin maksaessa noin 600 prosenttia enemmän kuin Kathmandussa
ja kuumasta suihkustakin saa pulittaa pitkän pennin.

Toisena totuttautumispäivänä huomasimme surkean sään muuttuneen mitä
parhaimmaksi auringon paisteeksi ja vasta aamulla tajusimme, miten
mahtavat maisemat ympäröivät Dingbochen kylää. Tästä innostuneena
teimme pienen patikan kylän ympäröivässä maastossa, mutta minun
jyskyttävä päänsärky pakotti tulemaan takaisin vällyjen väliin ja
nauttimaan auringosta ikkunan läpi!

Seuraavaa päivitystä voikin varmaan odottaa taas muutamia päiviä,
koska netti maksaa jo vitosen puolelta tunnilta ja tavaroiden
lataaminenkin on jo nelisen euroa per laite tunnilta. Pahoittelen
päivityksen kuvattomuutta, mutta kuvien lataaminen on lähes
mahdotonta, joten yritänkin laittaa kuvia sitten oikein kunnolla
kunhan päästään takaisin ihmisten ilmoille.

Viimeinkin Nepal

Kovasti lupailin blogin saavan uutta pökköö pesään, mutta toisin kävi. Kambodzassa kuulin, että suomalaisella passilla saa porhaltaa Vietnamissa 15 päivää ilman viisumia, joten miksi en olisi käyttänyt tätä hyödyksi. Kambodzassa törmäsin vielä kaiken lisäksi vanhaan inttikaveriin Vänrikki Toni Raassinaan, jonka kanssa alettiin sulattelemaan ideaa Nepaliin menosta ja Everestin Base Campin valloituksesta. Kuten jokainen ehkä saattaa arvata niin kaksi viikkoa ei ole kovin paljon aikaa kiertää yhtä maata läpi, joten postauksien tekeminen Vietnamista ei tullut oikein kuuloonkaan. Kaakkois-Aasian tarkemmista tapahtumista kuitenkin joskus tulevaisuudessa. Nyt hieman lähemmäksi nykyaikaa.

Lento Tonin kanssa ei ollut aivan simppeli. Vietnamin pääkaupungista, Hanoista, lento kohti Nepalia jouduttiin ottamaan muutaman mutkan kautta. Aamulla 30.3 napattiin taksi hyvissä ajoin kohti lentokenttää, jotta säästyttäisiin kaikilta kommelluksilta. Matkalla kohti lentokenttää ja vielä kentälläkin vitsailtiin kuinka koko lentoruljanssi voisi mennä päin honkia ja näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisi pitänyt koputtaa puuta. Bangkokiin saakka kaikki meni oikein hyvin ja siellä lentokentän vaihtaminen, tavaroiden säilöminen ja elokuvahetki kaupungissa sujuivat vaivatta. Bangkokin keskustasta takaisin tullessa kaikki kuitenkin alkoi mennä päin persettä. Check-in tiskillä oltiin kyllä hyvissä ajoin, mutta tiskin takana olevan silmälasipäinen herrasmies ilmoittikin, että meillä pitää olla myös lennot pois Nepalista ennen koneeseen pääsyä. Näitähän meillä ei ollut ja tiskin sulkemiseen oli aikaa noin 50 minuuttia. Lähdimmekin juoksujalkaa kohti toisella puolella kenttää olevia tietokoneita punaisen paniikkinappulan ollessa jo puoliksi pohjassa. Kirosanat lentelivät puolin ja toisin, kun yritimme hitaan yhteyden kanssa surffata varauspalveluiden läpi etsien halvimpia lentoja pois Nepalista. Check-in tiskin sulkemiseen oli noin 5 minuttia aikaa, kun lopulta saimme hommat selviksi ja meikäläisellä oli printattu lentolippu 21.4 Jordaniin ja Tonilla lippu Singaporeen, josta hän lentäisi suoraan kotia kohti. Tiskin toiminta tuntui kestävän ikuisuuden ja koitimmekin uskotella toisillemme, että tämän jälkeen ei olisi enää mitään kiirettä – kuinka väärässä olimmekaan. Turvatarkastuksen jälkeen näimme loputtomat jonot passintarkastuspisteiden edessä ja oli kyynel tirahtaa silmään. Iloksemme saimme vielä huomata, että jonon etenemisnopeus lähenteli nollaa. Lennon lähtöön tällä hetkellä aikaa oli noin 20 minuuttia. Tiskille päästyämme mielessä kuumotteli lentoyhtiöiden yleinen sääntö siitä, että portilla pitää olla viimeistään 15 minuutta ennen lennon lähtöä. Tietenkin lentomme oli toisella puolella terminaalia, joten juoksuksihan se meni. Juostessamme kohti porttia näytöillä vilisevät ”Final Call” ilmoitukset nostivat kummasti jalkaa toisen eteen hieman vikkelämpää tahtia, eivätkä kaiuttimista pauhaavat ilmoitukset tehnyt oloa yhtään paremmaksi. Portille päästyämme huomasimme kaiken olevan jokseenkin hyvin ja astuimmekin lentokoneeseen hikikarpaloiden valuessa selkää pitkin. Lentokoneen oven sulkeutuessa heti perässämme tajusimme olevamme ”niitä viimeisiä”, joita kaikki odottavat. Vielä voisin lisätä, että aina olen miettinyt miten jollain muka voisi tulla kiire lentokentällä, mutta näköjään kaikki ei ole aina itsestä kiinni.

Kuala Lumpurin kentän penkeillä ”hyvin” nukutun yön jälkeen nousimme koneeseen, jonka suunta oli Katmandu, Nepal.

Vuoristoisen maiseman vilistessä silmissä aloitimme laskeutumisen kohti Katmandun kenttää ja mielentila alkoi kohisemaan kummasti. Terminaalin sisään astuessamme huomasimme viisumeiden hakupisteiden jonojen olevan tuhottoman pitkät ja kohissut mielentila alkoi laskea. Tämä ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, että matkatavaroiden noutopisteellä huomasin oman rinkkanu puuttuvan kokonaan. Hetken neuvottelujen jälkeen totesimme kentän henkilökunnan kanssa rinkan menneen takaisin Bangkokin lämpoon, mikä olikin lopullinen niitti mielentilan maahan murjomiseksi.

Kentältä suuntasimme kohti keskustaa rähjäisten katujen läpi ja mielessä ei ollut muuta kuin kiipeämisen lykkääntyminen muutenkin aikataulun ollessa tiukka. Illaksi kovasti suunnitelemamme vaellustavaroiden ostoretki meni hieman pipariksi, koska otimme ennen kuutta illalla pienet päikkärit, jotka kestivätkin seuraavaan aamuun saakka. 14 tunnin yöunet kuitenkin olivat ehkä ihan tarpeen, mutta kiire uhkasi tulla, koska yritimme saada vielä seuraavana päivän lennot kohti Luklaa, josta matka alkaisi kohti Everestin Base Camppia ja muita huippuja. Tavaroiden ja lupien hankintaruljanssi kestikin odotettua kauemmin ja minun rinkan hakureissu kentältä ei tehnyt asiaa yhtään paremmaksi. Illalla kellon näyttäessä jo lähemmäs kymmentä alkoi ostosreissu vaikuttamaan enemmänkin epätoivoiselta juoksukisalta, koska kaikki kaupat alkoivat olla suljettuja ja meiltä puuttuivat vielä muutamat artikkelit. Tavarat onnistuimme lopulta hommaamaan ja laukutkin saimme pakattua noin kello kaksi yöllä. Yöunta oli siis tiedossa kaksi tuntia ennenkuin lentomme kohti maailman vaarallisinta lentokenttää saisi alkaa.

Katmandun sisaisten lentojen lentokentta

Ei oo ihan Boeing

Lopulta Luklassa, maailman vaarallisimmalla lentokentalla