Vihdoinkin elukoita

Viisi kaveri parhaillaan mun pyörän kimpussa

Hönöttää, vetää lonkkaa, venyttää esaa, lorvailla, laiskotella, vetelehtiä. Siinä on aika monta sanaa lähiviikkojen teemasta. Ensin odoteltiin viisumeita Etiopiaan ja Sudaniin, minkä jälkeen korjailtiin pyörää ja lopulta kaiken "tekemisen" jälkeen nautittiin hyvinkin monta päivää ihan sivistyksestä (tähän mennessä Afrikan nopeimmasta internetistä), ja siitä lorvailusta. Seuraava pätkä tuleekin kestämään hyvin pitkälti parisen viikkoa aikamoisilla offroadeilla ja tuolta keskeltä Kenian pusikkoja ei paljon netteihin yhdistellä, joten ihan tarpeeseen tääkin selailu tuli

Vihdoinkin lajitovereita

Viime vuoden toukokuusta saakka sitä on oltu Afrikassa ja vieläkään ennen Nairobia en ollut saanut aikaseksi yhden yhtäkään safaria/eläinten toljottelu reissua. Tylsistymisen ja hönötyksen kasvaessa aivan uusiin sfääreihin saatiin Severikin irti nopean internetin maailmasta ja kolisevan vanhan mopedin kanssa suuntasimme kohti Maasai Maran kansallispuistoa, joka kaikkien tutkimusten perusteella pitäisi olla Afrikan huippuluokkaa (ainakin hinnaltaan). 

Kaikkia kuvia saa isommaksi klikkaamalla!

Nairobista tein lähtö erittäin hitaasti ja vasta puolilta päivin sain kamat pakattua ja sanottua hyvästit 9gag:lle sekä ylipäätänsä internetille. Normaalisti liikkelle lähtö tapahtuu suhteellisen aikaisin 6-8 aikaan aamusta, mutta jos nyt saattuu vähän venymään niin en paljon stressaile. Tässä tapauksessa kuitenkin alkoi mennä ajan kanssa vähän hilkuille, koska ajomatkaan pitäisi mennä se vajaa kuusi tuntia ja pimeällä moottoripyörällä ajaminen täällä on ehdoton nou-gou. Matkaahan sinänsä ei ole kuin 250km, mutta viimeiseen 80km piti kuulemma varata kolme tuntia aikaa teiden kuntojen takia. Sehän ei kuitenkin lopulta osoittautunut paikkaansa pitäväksi, kun kyseessä on Suzuki DR:n kuski, joka ajaa ihan kuin tässä olisi montakin elämää elettävänä. 

Vähän kauempaa tapahtumien keskipisteestä

Parin tunnin ajon jälkeen olin lähestymässä Narokin kaupunkia ja päätien (tässä vaiheessa vielä asfalttia) molemmille puolille kerääntyneet autojonot ja tiellä poukkoileva ihmispaljous alkoi näyttää pahalta, ja tuumin, että nyt täytyy olla tapahtunut jotain edessäpäin. Moottoripyörän koko etua hyväksi käyttäen kiemurtelin hiljakseen autojen ja tielle heitettyjen kivien (??) väleistä syvemmälle kaupunkiin. Muutaman sadan metrin matkan jälkeen kivikasat blokkasivat jo koko tien ja  jouduin ajamaan tien penkereitä pitkin eteenpäin. Seuraavan mutkan takaa paljastuvat keskellä tietä palavat rekan renkaat alkoivat pikku hiljaa hidastamaan minunkin etenemistä ja takaraivossa kalvavan turvattomuuden tunteen voimistuessa vedin suomalaisen ylpeyden sivuun ja kysyin, että mitäs ihmettä täällä tapahtuu. Pienen haastattelun jälkeen selvisi, että kaupungissa on mielenilmaus. Afrikkalaiseen "mielenilmaukseen" ei kuulu kylttien hyödytön heiluttelu eduskuntatalon edessä ja toivominen, että ehkä maikkarin kymppiuutiset näyttää meidän sekoilun viikon sään jälkeisenä kevennyksenä, vaan täällä pistetään tiet tukkoon, kivitetään armeijaa ja poliiseja sekä sytytellään vähän renkaita, millä saadaan koko kaupungin ilma lähes hengityskelvottomaksi. Mies totesikin heti, että: "Sorry, African problems", minkä jälkeen fiksuna poikana ajattelin lähteä vähän lähemmäksi kattelemaan varsinaista mellakoivaa joukkoa (mitä ei nähnyt vielä tästä vinkkelistä). 

Vielä turvallisen välimatkan päässä

Ajoin pengertä pitkin vähän matkaa ja pysähdyin nähtyäni ison ihmismassan keskellä kaupunkia. Kameraa taskusta kaivellessani alkoi kuulumaan kohtalaisen kova poksahtelu ja yhdeksi massaksi muodostunut ihmispaljous lähti kun yhdestä merkistä ryntäämään minua kohti. Pienen häkellyksen jälkeen huomasin kohti leviävän kaasun hyvän matkan päästä ja ensimmäisten ihmisten huudellassa "juokse, juokse, se on kyynelkaasua" ei tarvinnut käskeä toista kertaa. 

Koviksia

Kömpelöiden moottoripyöräkenkieni kanssa sprinttasin pyöräni luokse ja kasasin kaikki kamat syliini. Muutaman ynähdyksen jälkeen uskollinen mopedi hyrähti käyntiin. Toisella kädellä kamoistani kiinni pitäen ja toisella kaasua painaen mentiin ykkösvaihteella karkuun niin lujaa kuin vaan pääsin kohti tien vieressä viittoilevaa ihmistä, joka huusi ja viuhtoi minua seuraamaan häntä. Näppärästi juuri ennen pahinta ihmisjoukkoa sujahdettiinkin moottoripyörineen päivineen hindutemppeliin sisään. Hetken itseä keräiltyäni kiipesimme muutaman ystävällisen Intialaisen kanssa yläkertaan ja sieltä seurasimme asioiden etenemistä. Nopeasti poliisi tulikin rakennuksen kohdalta ohi ajaen ihmisjoukkoa eteenpäin ja pian pääsinkin lähtemään kohti Maasai Maraa

vieläkin palavia renkaita väistellen.

Kuva turvapaikasta

Maasai Maraa ennenn muutamat pienet nopeuskilpailut vierellä juoksevien seeprojen kanssa Skrillexin pauhaessa nappikuulokkeista niin kovalla, ettei pyörän kolinakaan kantaudu korviin. Elämä on ihanaa.

Ei tullut vaihtokauppaa

Vahdissa

Niin ja näinhän mä niitä elukoitakin sitten siellä puistossa, tässä pari kuvaa niistä. Kolmen tunnin safariajelu ja sisäänpääsymaksu yhteensä 140 euroa. Afrikasta haaveileville penninvenyttäjille vinkki, käykää safareilla eteläisessä Afrikassa, näin olisin itsekin tehnyt ellen olisi ollut niin noviisi siellä ollessani tai sitten olin liian kiireinen hyppiessä laskuvarjolla, mikä on muuten kuustoista kertaa hienompaa rahan käyttöä kuin karvasten otusten toljottelu autosta muiden turistien kilpaillessa keskenään kenellä isoin ja pisin putki kamerassa.

Päivän ekstrakuva Ugandasta

P.S. Kyllä ne safarit oikeesti on ihan jees..

Hippaheikki mopedin selässä

Dodii johan on pidetty taukoa kirjoittamisesti niin annetaanhan vähän nannaa sinne kotikuulijoillekin. Vähän on tämä blogihomma jäänyt vaihtelevien syiden takia, mutta kovasti yritti pienen jouluvisiitin aikana ihmiset tsempata mua kirjoittamaan lisää.

Hong Kong

Venäjä
Mongolia
Kiina
Hong Kong
Filippiinit
Singapore
Thaimaa
Kambodza
Vietnam
Nepal
Jordania

Hong Kong

Palestiina
Israel
Egypti
Etelä-Afrikka
Namibia
Etelä-Afrikka x2
Swazimaa
Mosambik
Zimbabwe
Sambia
Tansania
Ruanda
Uganda
Kenia

Amman, Jordania

Amman, Jordania

Petra, Jordan

Siinähän niitä riittää.. Tarinaahan olisi ollut varmaan tekstikaupalla, mutta kirjottamiselle kävi vähän samanlailla kuin aikanaan ylioppilaskokeille, ei vaan pygenny! Koitan vähän valottaa myöhemmin tapahtumia tai hauskoja tilanteita, koska tähän postaukseen yritän nyt vähän laittaa kuvia sieltä sun täältä vaihtelevassa järjestyksessä ja kerätä inspiraatiota tulevia kirjoitteluita varten.

Petra, Jordan

Sen verran voin kertoa, että moottoripyörä tuli ostettua Zimbabwesta ja nyt sillä taivallettu jonkin aikaa. Suurin seikkailu onkin vasta edessä. Tällä hetkellä istun koko Afrikan nopeimman netin ääressä ja odottelen viisumeita Etiopiaan, Sudaniin ja Egyptiin (seuraavat kolme maata näillä näkymin on tuossa, mutta eihän sitä tiiä mihin suuntaan sitä päätyy).

Via Dolorosa, Jerusalem, Israel

Dome of the Rock, Jerusalem, Israel

Israel..

Cairo, Egypti 

Cape of Good Hope, Etelä-Afrikka 

PINKVIINEJÄ

Pöytävuori, Kapkaupunki, Etelä-Afrikka

Viinin maistelua

Ensimmäisiä kosketuksia Namibiaan

Namibia...?

Kolmanskop, hiekkaan haututuva autiokylä

Kolmanskop, Namibia

Swakopmund, Namibia

Swazimaa

Sub-Saharan vanhin kolonialistinen rakennus, Ilha de Mozambique

Ilha de Mozambique, Mosambik

Ilha de Mozambique, Mosambik

Tältä näyttää Hämeenlinna vastustamattomin äijä tällä hetkellä! 

Irvistys ja nosto

Luklan kentälle laskeuduttiin siinä yhdeksän maissa ja itselle kokemus
maailman vaarallisimmasta laskeutumisesta jäi hieman vaisuksi, koska
heräsin vasta lentokoneen ollessa jo paikallaan ja ihmisten valuessa
pihalle koneesta. Rinkat saimme Tonin kanssa aika nopeasti, koska
koneessa oli vain 12 matkustajaa ja lentokoneelta "terminaaliin" oli
matkaa noin 20 metriä. Hetken maisemien ihailun jälkeen olikin aika
saada jotain murua rinnan alle ja lähdimme kävelemään Luklan
"pääkatua" pitkin ohittaen samalla Hard Rock Cafen ja Starbucksin.
Ennen kuin lähdimme kohti seuraavaa osoitetta fiilistelimme vielä
todennäköisesti viimeisestä ilmaisesta ja kohtuullisen nopeasta
internetistä.

Ensimmäiselle päivälle meillä oli suhteellisen kunnianhimoinen tavoite
päästä Namchen kylään, joka sijaitsee noin 3400 metrin korkeudessa.
Yleensä Luklasta Namcheen mennään kahdessa päivässä, koska korkeusero
on jo 600 metriä ja semmosta nousua ei yleensä suositella nousemaan
yhdessä päivässä. Päätimme kuitenkin lähteä yrittämään ja
päättäväisyys vain nousi sitä mukaan, kun paikalliset kantajat ja
oppaat kertoivat sen olevan liian pitkä matka löysille länkkäreille.
Luklasta lähdimmekin lopulta noin kello 11 aikaan ostettuamme vielä
lämpimät villapipot ja -hanskat.

Ensimmäinen tunti meni mukavasti vihellellen ja nauttien maisemista,
paikallisten tervehdyksistä ja kantajien onnen toivotteluista meidän
tavoitteelle. Jonkin ajan kuluttua tajusimme vauhtimme olevan aivan
liian hidas, jos mielisimme keritä Namcheen suhteellisen ajoissa ja
nappasimmekin kirittäjiksemme pari paikallista kantajaa joiden vauhti
lähenteli aina silloin tällöin juoksua ennemmin kuin rauhallista
kävelyä vuoristomaisemissa. Muutaman tunnin kuluttua karistimme
kantajatkin kintereiltämme ja vauhtimme tuntui vain lisääntyvän
entisestään. Kantajien jälkeenjäämiseen saattoi tosin vaikuttaa heidän
kantamuksensa, jotka painoivat noin 30 kiloa enemmän kuin meidän
rinkkamme. Kengät saattoivat myös vaikuttaa asiaan, koska
kivikkoisessa maastossa släpäreillä käveleminen reilun 40 kilon
kantamuksen kanssa saattaa aika ajoin olla hieman hankalaa.

Kylien vilistessä ohitsemme saavuimme lopulta Monjon kylään, johon
suurin osa vaeltajista jää yöksi, koska kylän jälkeen alkaa ehkä yksi
pahimmista nousuista koko Everest Base Camp trekin aikana.
Päättäväisesti lähdimme kuitenkin nousemaan polkua maitohappojen jo
pahasti polttaessa reisissä. Tässä vaiheessa kirittäjämmekin olivat
saaneet meidät kiinni ja jouduimmekin tunnustamaan tappiomme heidän
tarpoessa päättäväisesti 600 metriä korkeammalla sijaitsevaa Namchea
kohti meidän ottaessa happea noin 40 askeleen välein. Huippua kohti
maisemat paranivat huomattavasti, mutta ilman ohentuessa alkoi
askelkin painaa eikä edes maisemat meinanneet saada henkeä nousemaan.
Nousun loppuvaihella pimeyden laskeutuessa alkoi vielä satamaan ja
siinä tuntui loppukin reissuhenki kaikkoavan. Sateen muuttuessa
pieneksi lumipyryksi ja pakkasen noustessa otsalampun valoon astui
paikallinen kantaja, joka kertoi matkaa olevan enää 15 minuuttia
jäljellä. Tästä kummasti ilahtuneena alkoi jalkakin kummasti nousta ja
noin viiden minuutin jälkeen näimmekin yllättävän suuren kaupungin
nousevan keskeltä ei mitään. Melkein ensimmäiseen vastaantulevaan
majapaikkaan menimmekin sisään ja kuumat keitot syötyämme painuimme
suoraan pehkuihin kellon näyttäessä puoli kahdeksaa.

Namchessa tuli vietettyä kaksi yötä, koska vähän reilun kolmen
kilometrin korkeudessa on hyvä tehdä ensimmäinen totuttautumispäivä,
mikä ei alkanut niin ihanteellisesti, koska molemmat heräsivät
järkyttävään päänsärkyyn ja jokaista mahdollista lihasta kolotti.
Parin yön lepäämisen jälkeen lähdimme kohti Tengbochea, joka olisi
seuraava yöpaikkamme. Uutta tarmoa täynnä etappimme alkoikin turhalla
400 metrin nousulla kylään, joka ei edes ollut meidän reitillämme.
Tyhmyydestä sakotetaan, joten tästä aloitimmekin 600 metrin laskun
ennen heti perään alkavaa lähes pystysuoraa 600 metrin nousua. Kolmas
vaelluspäivä kaiken kaikkiaan oli paljon mielekkäämpi, koska näkymät
paranivat hetki hetkeltä ja nenässä tuoksui tuttuakin tutumpi
havumetsän tuoksu ja maisematkin muistuttivat hälyttävän paljon
suomalaista luontoa - tosin noin 3,5 kilometriä korkeammalla. Päivän
mittaan keskustelumme koskikin lähinne lihapullia, muussia ja
ylipäätään suomalaisia ruokia.

Tengbochen idyllisen pikkukylän jätimme taaksemme noin 13 tunnin
yöunien jälkeen ja matkamme kohti Dingbochea ja seuraavaa
totuttautumis päivää alkoi mukavan mutaisella ja liukkaalla alamäellä.
Nousua neljännälle päivälle tuli kaiken kaikkiaan 600 metriä, mutta
kelin ollessa hieman huonompi kuin edellisinä päivinä maisemat jäivät
hieman vaisuiksi ja minun päivä kuluikin lähinnä jomottavaan
päänsärkyyn keskittyessä. Dingbocheen saavuimme jo hyvissä ajoin ja
kulutimme koko päivän rentoutuessa sängyissä vällyjen alla tai
kaminalla lämmitetyssä yleistilassa.
Hinnat täällä 4400 metrin korkeudessa alkaa olemaan jo aikamoisia
nuudeleidenkin maksaessa noin 600 prosenttia enemmän kuin Kathmandussa
ja kuumasta suihkustakin saa pulittaa pitkän pennin.

Toisena totuttautumispäivänä huomasimme surkean sään muuttuneen mitä
parhaimmaksi auringon paisteeksi ja vasta aamulla tajusimme, miten
mahtavat maisemat ympäröivät Dingbochen kylää. Tästä innostuneena
teimme pienen patikan kylän ympäröivässä maastossa, mutta minun
jyskyttävä päänsärky pakotti tulemaan takaisin vällyjen väliin ja
nauttimaan auringosta ikkunan läpi!

Seuraavaa päivitystä voikin varmaan odottaa taas muutamia päiviä,
koska netti maksaa jo vitosen puolelta tunnilta ja tavaroiden
lataaminenkin on jo nelisen euroa per laite tunnilta. Pahoittelen
päivityksen kuvattomuutta, mutta kuvien lataaminen on lähes
mahdotonta, joten yritänkin laittaa kuvia sitten oikein kunnolla
kunhan päästään takaisin ihmisten ilmoille.

Viimeinkin Nepal

Kovasti lupailin blogin saavan uutta pökköö pesään, mutta toisin kävi. Kambodzassa kuulin, että suomalaisella passilla saa porhaltaa Vietnamissa 15 päivää ilman viisumia, joten miksi en olisi käyttänyt tätä hyödyksi. Kambodzassa törmäsin vielä kaiken lisäksi vanhaan inttikaveriin Vänrikki Toni Raassinaan, jonka kanssa alettiin sulattelemaan ideaa Nepaliin menosta ja Everestin Base Campin valloituksesta. Kuten jokainen ehkä saattaa arvata niin kaksi viikkoa ei ole kovin paljon aikaa kiertää yhtä maata läpi, joten postauksien tekeminen Vietnamista ei tullut oikein kuuloonkaan. Kaakkois-Aasian tarkemmista tapahtumista kuitenkin joskus tulevaisuudessa. Nyt hieman lähemmäksi nykyaikaa.

Lento Tonin kanssa ei ollut aivan simppeli. Vietnamin pääkaupungista, Hanoista, lento kohti Nepalia jouduttiin ottamaan muutaman mutkan kautta. Aamulla 30.3 napattiin taksi hyvissä ajoin kohti lentokenttää, jotta säästyttäisiin kaikilta kommelluksilta. Matkalla kohti lentokenttää ja vielä kentälläkin vitsailtiin kuinka koko lentoruljanssi voisi mennä päin honkia ja näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisi pitänyt koputtaa puuta. Bangkokiin saakka kaikki meni oikein hyvin ja siellä lentokentän vaihtaminen, tavaroiden säilöminen ja elokuvahetki kaupungissa sujuivat vaivatta. Bangkokin keskustasta takaisin tullessa kaikki kuitenkin alkoi mennä päin persettä. Check-in tiskillä oltiin kyllä hyvissä ajoin, mutta tiskin takana olevan silmälasipäinen herrasmies ilmoittikin, että meillä pitää olla myös lennot pois Nepalista ennen koneeseen pääsyä. Näitähän meillä ei ollut ja tiskin sulkemiseen oli aikaa noin 50 minuuttia. Lähdimmekin juoksujalkaa kohti toisella puolella kenttää olevia tietokoneita punaisen paniikkinappulan ollessa jo puoliksi pohjassa. Kirosanat lentelivät puolin ja toisin, kun yritimme hitaan yhteyden kanssa surffata varauspalveluiden läpi etsien halvimpia lentoja pois Nepalista. Check-in tiskin sulkemiseen oli noin 5 minuttia aikaa, kun lopulta saimme hommat selviksi ja meikäläisellä oli printattu lentolippu 21.4 Jordaniin ja Tonilla lippu Singaporeen, josta hän lentäisi suoraan kotia kohti. Tiskin toiminta tuntui kestävän ikuisuuden ja koitimmekin uskotella toisillemme, että tämän jälkeen ei olisi enää mitään kiirettä – kuinka väärässä olimmekaan. Turvatarkastuksen jälkeen näimme loputtomat jonot passintarkastuspisteiden edessä ja oli kyynel tirahtaa silmään. Iloksemme saimme vielä huomata, että jonon etenemisnopeus lähenteli nollaa. Lennon lähtöön tällä hetkellä aikaa oli noin 20 minuuttia. Tiskille päästyämme mielessä kuumotteli lentoyhtiöiden yleinen sääntö siitä, että portilla pitää olla viimeistään 15 minuutta ennen lennon lähtöä. Tietenkin lentomme oli toisella puolella terminaalia, joten juoksuksihan se meni. Juostessamme kohti porttia näytöillä vilisevät ”Final Call” ilmoitukset nostivat kummasti jalkaa toisen eteen hieman vikkelämpää tahtia, eivätkä kaiuttimista pauhaavat ilmoitukset tehnyt oloa yhtään paremmaksi. Portille päästyämme huomasimme kaiken olevan jokseenkin hyvin ja astuimmekin lentokoneeseen hikikarpaloiden valuessa selkää pitkin. Lentokoneen oven sulkeutuessa heti perässämme tajusimme olevamme ”niitä viimeisiä”, joita kaikki odottavat. Vielä voisin lisätä, että aina olen miettinyt miten jollain muka voisi tulla kiire lentokentällä, mutta näköjään kaikki ei ole aina itsestä kiinni.

Kuala Lumpurin kentän penkeillä ”hyvin” nukutun yön jälkeen nousimme koneeseen, jonka suunta oli Katmandu, Nepal.

Vuoristoisen maiseman vilistessä silmissä aloitimme laskeutumisen kohti Katmandun kenttää ja mielentila alkoi kohisemaan kummasti. Terminaalin sisään astuessamme huomasimme viisumeiden hakupisteiden jonojen olevan tuhottoman pitkät ja kohissut mielentila alkoi laskea. Tämä ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, että matkatavaroiden noutopisteellä huomasin oman rinkkanu puuttuvan kokonaan. Hetken neuvottelujen jälkeen totesimme kentän henkilökunnan kanssa rinkan menneen takaisin Bangkokin lämpoon, mikä olikin lopullinen niitti mielentilan maahan murjomiseksi.

Kentältä suuntasimme kohti keskustaa rähjäisten katujen läpi ja mielessä ei ollut muuta kuin kiipeämisen lykkääntyminen muutenkin aikataulun ollessa tiukka. Illaksi kovasti suunnitelemamme vaellustavaroiden ostoretki meni hieman pipariksi, koska otimme ennen kuutta illalla pienet päikkärit, jotka kestivätkin seuraavaan aamuun saakka. 14 tunnin yöunet kuitenkin olivat ehkä ihan tarpeen, mutta kiire uhkasi tulla, koska yritimme saada vielä seuraavana päivän lennot kohti Luklaa, josta matka alkaisi kohti Everestin Base Camppia ja muita huippuja. Tavaroiden ja lupien hankintaruljanssi kestikin odotettua kauemmin ja minun rinkan hakureissu kentältä ei tehnyt asiaa yhtään paremmaksi. Illalla kellon näyttäessä jo lähemmäs kymmentä alkoi ostosreissu vaikuttamaan enemmänkin epätoivoiselta juoksukisalta, koska kaikki kaupat alkoivat olla suljettuja ja meiltä puuttuivat vielä muutamat artikkelit. Tavarat onnistuimme lopulta hommaamaan ja laukutkin saimme pakattua noin kello kaksi yöllä. Yöunta oli siis tiedossa kaksi tuntia ennenkuin lentomme kohti maailman vaarallisinta lentokenttää saisi alkaa.

Katmandun sisaisten lentojen lentokentta

Ei oo ihan Boeing

Lopulta Luklassa, maailman vaarallisimmalla lentokentalla