5153KM

Kärttyisiä vaunun hoitajia (provodnitsoja), nahkapenkkejä, likaisia ikkunoita, tyhjiä käytäviä, puuskuttavia samovaareja, kusen lorinaa junaraiteille, tyhjiä katseita, turhautuneita ilmeitä, tympiintyneen näköisiä venäläisiä, kaksi manchesterilaista ja yksi suomalainen.

Kaikille tulee varmaan jonkinlaisia mielikuvia, kun puhutaan Trans-Siperian rautatiestä. Moni varmaan ajattelee, että kuka semmoselle haluaisi mennä tai kuka ihme jaksaa pönöttää junassa kolmesta aina melkein seitsemään päivään asti. Itsellä oli ehkä vähän liian kovat odotukset kyseisestä matkasta, minkä takia kokonaisuus tuntuikin aika vaisulta. Nopeasti kuvailisin matkaa, että eipä kummempaa, kolme päivää ja rapiat päälle tuli istuttua/makoiltua junassa.

Kolme päivää nuudeleita ja puuroa!

Torstai-iltana Lenigradsky-asemalta alkoi koliseva ja nariseva kyyti kohti Irkutsia, ”Siperian Pariisia”. Ensimmäisenä hyttiin astuessa tajusin, että tämähän on aika siisti mesta eikä yhtään rähjäinen. Sitten hyttiin astuikin jo kanssamatkustajat, 120-kiloinen järkäle ja pieni professorin näköinen mies, jotka alkoivat samantien laittamaan sänkyjä valmiiksi ja vaihtamaan mukavempia vaatteita päälle samalla kovasti venäjää puhuen ja viittoen minua tekemään tilaa. Kauan ei tarvinut odotella, kun heidän kuorsauksensa jo alkoikin.

Aamulla heräsin, nappasin tulpat pois korvista ja kurkkasin alapunkille, eikä siellä näkynyt enää ketään, ei sinä aamuna, eikä tulevinakaan. Sain siis pitää koko hytin itselläni koko matkan aina Moskovasta Irkutskiin, mikä ei loppujen lopuksi ollut kovin hyvä asia. Siinä sitä oltiin, ”legendaarisella” rautatiellä katselemassa ruohon korsien, kaatuneiden puiden, hökkelikylien ja pienten juna-asemien katkeamatonta virtaa. Pienen masennuksen jo hiipiessä ihon alle tajuan, että koko vaunussa ei ole muita kuin provodnitsa, yksi aasialainen vanha nainen ja pieni intialaisen näköinen tyttö, joka seurasi minua kaikkialle.

Illemmalla kuitenkin törmäsin ravintola vaunussa kahteen manchesterilaiseen heeboon, jotka ilmeisen selvästi hehkui samanlaisia turhautumisen merkkejä, ja loppu matka oltiinkiin käytännössä kolmistaan tekemättä varsinaisesti mitään muuta kuin jutellen niitä näitä ja syöden valmisnuudeleita aamusta iltaan, mutta seura ja englannin kieli teki kyllä hyvää mielelle ja kielelle!

Viimeisenä päivänä tuntui junaan tulevan jo vähän elämää ja meidät toivottettiinkin tervetulleeksi (vedettiin väkisin sisään) venäläisten metsämiesten hyttiin, jossa heidän aikeet huomasi nopeasti pöydällä lojuvien votkapullojen perusteella. Nyt voin sitten senkin sanoa nähneeni, että miten kaksi venäläistä miestä kaataa kurkusta neljä votkapulloa alle tunnissa. Kauaa ei ollut pojista juttuseuraa, joten toisen miehistä, Alexin, alkaessa kopeloimaan kovalla kädellä ja osoittaessa ”pienehköjä” aggressiivisuuden merkkejä päätimme siirtyä takaisin omaan kammioon odottamaan jo horisontissa vilkkuvaa Irkutskin asemaa.

Joka vaunussa on samovaari, jonka vedellä
käytännössä tehdään kaikki safkat, juomat ym!

Asemalle saavuin noin viiden aikaan aamuyöstä, brittipoikien jatkaessa matkaa kohti mongoliaa, ja lähdin toikkaroimaan ei niin kutsuvan näköisiä katuja pitkin kohti nukkuvaa Irkutskin keskustaa paikallisten kunnallistyöntekijöiden aloittaessa jo ahkerannäköinen katujen siivoaminen Neuvostoliiton aikaisilla luudillaan.

Jälkiviisauksina voisin todeta, että jos ikinä on ajatellut matkaavansa Trans-Siperian rautateillä kannattaa se tehdä ehkä matkustus”sesongin” aikana, joka on parhaimmillaan kesä-elokuussa. Lisäksi muiden matkailijoiden juttuja kuunnellessa alkoi kaduttamaan, etten ottanut lippua 3-luokkaan, platskarttiin, jossa suurin osa paikallisista matkustaa. Platskart on vaunu, jossa ei ole lukittavia, ovellisia hyttejä vaan asutaan yhdessä suuressa kommuunissa ja kaikilla on hauskaa!

PS. Näinkin ”kaukana” ollaan jo Venäjäinmaalla ja edelleen joka toinen nainen osoittaa selviä vaimomateriaalin merkkejä, tosin lähinnä pinnallisia sellaisia.